Arto Antturi

Joulun satu ei ole satu

2011-12-18T14:30:00.000+02:00

Saarna Vanhassa kirkossa 18.12.2011 (neljäs adventtisunnuntai)

Moni muistaa joululaulun Tuikkikaa, oi jouluntähtöset. Sanat jatkuvat: "- - kilpaa lasten tähtisilmäin kanssa! Kertokaatte joulun satua, yhtäuutta, yhtä ihanaa, mieltä viihtävää kuin muinen lasna.” Makuasioista ei sovikiistellä, mutta itse pidän tätä hyvänä ehdokkaana kaikkien aikojeninhokiksi. Siilinjärven Kasurilan koulun opettaja Elsa Koponenkirjoitti surullisen joululaulun vuonna 1917 jouluaattona saatuaan kuullasulhasensa haluavan purkaa kihlauksen. Viimeinen säkeistö on erityisenmasentava: ”Kerran loppuun satu joulun saa, suru säveliä sumentaapi, kerransilmän täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet, siksi, oi tähtisilmät,loistakaa!” Siinä soi uskonsa ja rakkautensa menettäneen ihmisen syvä pettymys.Naurakaa vain, kyllä tekin vielä itkette! Itku pitkästä ilosta. Laulun suosioonon varmasti ollut syynä P. J. Hannikaisen kaunis sävel.

Mutta ehkä siinä on muustakin kyse. Tämä lauluhan tekeejoulusta lasten sadun. Monelle se on juuri sitä: kaunis ja viihdyttävä, muttasamalla peruuttamattomasti kadotettu elämän realiteettien alle. Oikeassaelämässä neitsyet eivät tule raskaaksi Pyhästä Hengestä, vaan tapahtuu jotainihan muuta. Eikä se kaikki ole kaunista eikä lapsille sopivaa.

Kuopion hiippakunnan piispaehdokkaat ovat osallistuneettähän keskusteluun nostamalla esiin kysymyksen neitseestäsyntymisestä. SakariHäkkinen on ilmoittanut, että ei usko biologisen neitseestä syntymisen olleenmahdollista. Miikka Ruokanen on kysynyt, onko pappi silloin oikealla alalla,jos ei usko niin kuin kirkko opettaa. Myös Jari Jolkkonen on ottanut kantaauskontunnustuksen pysyvyyden puolesta. Jonkin verran tällaisistauskonasioistakin siis tänä päivän voidaan repiä otsikoita. Samalla tietystiasioita pitää yksinkertaistaa.

Otetaan hieman taustaa kysymykselle Jeesuksen syntymän sadunomaisuudesta. Perinteisen tulkinnankannalta katolisen kirkon katekismus on hyvä ohjekirja. Liberaaliatulkintaa saa edustaa vaikkapa pastori Jaakko Heinimäen tänä vuonnailmestynyt Kafekismus. Junien ravintolavaunuja ja lähiöiden baaritiskejaajatteleva Heinimäki kirjoittaa:

”Jeesuksen syntymäkertomukset 80- ja 90-luvuillakirjoitetuissa Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeissa ovat fiktiota. Ne ovatjoulusatuja, eivät kirjaimellisesti tosia. En näe mitään ongelmaa siinä, ettäkertomusta Marian ja Joosefin lähdöstä Betlehemiin ja Jeesuksen syntymästätalliin toistetaan sukupolvesta toiseen, vaikka se ei historiallisesti tottaolisikaan.” Tosin hän tekee tämän jälkeen merkittävän myönnytyksen: ”Ja voihanse sitä paitsi olla historiallisesti totta. Me emme vain voi tietää.”

Katolisen kirkon katekismus lähestyy asiaa hyvintoisenlaisella tavalla. Uskontunnustuksen kohdan ”syntyi neitsyt Mariasta”selityksessä sanotaan näin:

”Pyhän Hengen tehtävä liittyy aina Pojan tehtävään ja ontälle alisteinen. Pyhä Henki, elämän antaja, lähetetään pyhittämään NeitsytMarian kohtu ja jumalallisesti hedelmöittämään se, niin että tämä synnyttääIsän ikuisen Pojan”. Ja myöhemmin: ”Uskon silmät voivat löytää ilmoituksenkokonaisuudesta ne salatut syyt, miksi Jumala pelastussuunnitelmassaan halusiPoikansa syntyvän neitsyestä. Nämä syyt liittyvät sekä Kristuksen persoonaan jahänen lunastustehtäväänsä, että siihen tervetulotoivotukseen, jonka Maria tälletehtävälle antoi ihmiskunnan puolesta.” (Minulla on hyllyssäni vain englanninkielinen teksti, josta olen laatinut käännöksen. Se voi siis poiketa hieman virallisesta suomennoksesta.)

Tässä on vastakkain kaksi näkemystä, joiden mukaan neitseestäsyntyminen ei ole minkäänlainen ongelma. Perinteisen tulkinnan mukaanJumala on koko maailman Luoja, joten tällainen biologinen ihme ei ole senvaivan arvoinen, että sitä pidettäisiin jotenkin ongelmallisena. Se otetaansellaisena, kuin Raamattu sen meille kertoo ja mennään suoraan eteenpäinkysymään ihmeen tarkoitusta. Nykyliberaali sanoo, että evankeliumienkirjaimellinen tulkinta ei ole mitenkään tarpeellinen kristillisen uskonkeskeisen sisällön ymmärtämisen kannalta.

On oikeastaan aika yllättävää, mikä molemmissa tulkinnoissa on yhteistä. Kertomus Betlehemistä on vain taustaa ja materiaalia itse asialle, joka onJeesuksen ainutlaatuisuus. Tästä Kuopion piispaehdokkaatkin ovat ilmeisen samaa mieltä, että Jeesus on Jumalan Poika.

Mitä sitten sanoo luterilaisen kirkon katekismus? ”Järjelleymmärrettävällä tavalla on mahdotonta selittää, miten Jumala tuli ihmiseksi.Jumalan kätkeytyminen vähäiseen ja arkiseen on käsittämätön ihme, jonka vainusko voi nähdä ja ymmärtää.” Eikä se sitten juuri muuta sanokaan tästä aiheesta.Olen valmis palaamaan evankeliumin sanaan.

”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi.Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä.” Matteuksenkertomus on kertomus Pyhän Hengen toiminnasta. Jeesus syntyy Pyhän Hengenvaikutuksesta. Pyhä Henki on Herra ja eläväksi tekijä. Johanneksen evankeliuminmukaan Jeesus opetti: ”Jos ihminen ei synny uudesti, ylhäältä, hän ei voi nähdäJumalan valtakuntaa.” Ja: ”Jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän eipääse Jumalan valtakuntaan. Mikä on syntynyt lihasta on lihaa, mikä on syntynytHengestä on henkeä. Älä kummeksu sitä, että sanoin sinulle [Nikodemokselle]:Teidän täytyy syntyä uudesti. Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet senhuminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne menee. Samoin on jokaisenHengestä syntyneet laita.”

Nyt puhe Jeesuksen neitseestäsyntymisestä tulee paljonlähemmäksi. Jeesus syntyi Pyhästä Hengestä. Jeesus tarjoaa samaa syntymistämyös meille! Mutta kuinka kukaan voisi vanhana syntyä? Miten joku voisi mennätakaisin äitinsä kohtuun ja syntyä toisen kerran? Täsmälleen näin Nikodemoskysyi Jeesukselta.

Ilman Pyhää Henkeä Jumala on kaukana, Jeesus on kuollut,kristillinen usko on käsittämätöntä höpinää ja saarnat ovat tylsiä. Mutta kunPyhä Henki vaikuttaa Jumala on läsnä, Kristus kulkee vierellämme, kristillinen usko on iloa ja saarnatvirvoittavia lähteitä. (No, tämä viimeinen on aika vaikea kohta…) Joulu ei siisole satua, vaan päinvastoin, se on enemmän kuin joskus kauan sitten tapahtunutyksittäinen erikoisuus. Meillä ihmisillä on helposti taipumus rajoittaa Jumalanvapautta. Meille on tyypillistä vaatia, että hän noudattaisi jotain pakollistakaavaa ja me unohdamme, että Jumala on kuin vuolas virta, joka etsii omatuomansa, ja Henki puhaltaa missä ja miten tahtoo.

Neljännen adventtisunnuntaina olemme siis äärimmäisenlähellä Jumalan salaisuuden paljastumista, kun pysähdymme Mariassa tapahtuneenihmeen ääreen. Siksi oikea asenne sen ääressä on ihmettely, kunnioitus – jaehkä niiden läpi loistava ilo. Onko todella mahdollista, että myös minä saansyntyä tästä samasta Hengestä? Onko todella mahdollista, että joulu ei ole vainsatu, joka päättyy kyyneliin ja kuolemaan?

Toisessa suomalaisessa joululaulussa laulamme: On jouluyö,sen syvä rauha leijuu sisimpään kuin oisin osa suurta kaikkeutta. Vainkynttilät ja kultanauhat loistaa hämärään, vaan mieleni on täynnä kirkkautta.Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyyuudelleen.

Jeesus, sinä joka synnyit ihmiseksi. Synnytä meidätuudelleen tänään ja tänä jouluna. Tule lähelle. Anna Pyhä Henkesi.

Kaikki oikealle puolelle!

2011-11-21T15:13:00.001+02:00

Tämän saarnan halusin pitää Tuomasmessussa tuomisunnuntaina. Kun puhuin ilman paperia vain pieni muistiinpanolappu kädessä, ihan kaikkea en sanonut, mitä oli mielessä. Pidän pääkohdin tämän saman saarnan keskiviikkona 23.11. klo 20 Agricola-messussa. Tule kuulemaan, niin saat äänenpainot ja väliheitot kaupan päälle. Ja muutenkin kannattaa tulla, koska Agricola-messu on jotain aivan uutta ja hienoa!

1. Mitä evankeliumi sanoo?

Tuomiosunnuntain evankeliumin Matt. 25:31-46 voi tiivistää kuuteen kohtaan:

i. ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan.”

Siinä eisanota: ”jos Ihmisen Poika tulee”. Kristillisen seurakunnan usko alusta alkaentähän päivään asti on se, että näin tulee tapahtumaan. Joillekin tämä aiheuttaamaailmankuvallisen ongelman. Pitääkö asia todella käsittää ihan konkreettisestivai riittääkö kuvaannollinen tulkinta? Jokaiselle ihmiselle väistämättä tuleeloppu. Kun kuoleman tuolla puolella olevista asioista on joka tapauksessapuhuttava varovaisesti ja kuvakieltä käyttäen, voiko viimeisen tuomion ymmärtääyksittäisen ihmisen kuolemaan viittaavana kuvallisena ilmaisuna? Ok. Joställainen tulkinta auttaa sinua ymmärtämään, mitä Raamattu tällä kohtaa sanoo,se voi olla ihan hyvä. Raamatussa ja kristillisessä uskossa Ihmisen Pojantuleminen on kuitenkin ymmärretty täysin konkreettiseksi, todelliseksitapahtumaksi.

ii. ”Hän istuutuu valtaistuimelle."

Hän ei siis istu tuomioistuimelle.On merkille pantavaa, että evankeliumi ei missään kohdassa sano mitääntuomitsemisesta, tuomiosta tai tuomarista. Sen sijaan evankeliumi puhuukuninkaasta ja valtaistuimesta.

iii. ”Hän erottaa ihmiset toisistaan."

Tässäkään ei siispuhuta tuomitsemisesta, vaan erottelusta. Käsitän asian niin, että kuninkaan jatuomarin välillä pieni, mutta merkittävä ero. Tuomarin kuuluu toteuttaa lakia,joka hänen päätäntävaltansa yläpuolella. Kuningas tässä raamatullisessamielessä sen sijaan ei ole sidottu lakeihin tai pykäliin. Hänen ratkaisunsaperustuu vain ja ainoastaan hänen luonteeseensa. Hyvä kuningas voi katsoalakeja läpi sormiensa, jos asia sitä vaatii. Paha kuningas ei piittaa laeistalainkaan.

iv. ”Hän sanoo oikealla puolellaan oleville: Tulkaa!”

v. ”Vasemmalla puolella oleville hän sanoo: menkää pois.”

Kuningas ei siis sano kaikille tulkaa! Tämä on vakava paikka. Muutenhan kokonäytöksellä ei olisi mitään väliä.

vi. Näin tapahtuu. Toiset menevät iankaikkiseen kadotukseen,toiset iankaikkiseen elämään.

2. Mitä se tarkoittaa?

Ensinnäkin pitää muistaa, että tuomio on hyvä juttu. Jokainen väärin kohdeltuodottaa innolla pääsyä esittämään asiansa oikeusistuimeen. Ja jos oikeustuomitsee sen meidän mielestä väärin, vetoamme ylempään asteeseen aina Euroopanihmisoikeustuomioistuimeen saakka. Tässä mielessä tuomiopäivä ei ole ollenkaanvastenmielinen tai pelottava hetki. Päinvastoin, sitä voi odottaa kiihkeästi.

Ei siis ole mitään outoa siinä, että Raamattu puhuu viimeisestä tuomiosta. Ihmisistä tuleefundamentalisteja, kun heidän kuviteltuihin tai todellisiin oikeuksiinsakajotaan. He odottavat kiihkeästi oikeutta, kun vääryys kohdistuu itseen, omaanlähipiiriin tai niihin, joihin samastuva. He erottelevat ihmiset säälimättäkahteen joukkoon ja tuomitsevat oman haavansa perusteella.

Jeesus sanoi vuorisaarnansa alussa: ”Autuaita ovat ne,joilla on oikeudenmukaisuuden nälkä ja jano.” Se tarkoittaa, että se oikeudenmukaisuudennälkä, joka saa sinut tuomitsemaan toisia ihmisiä ja erottelemaan heidätkahteen ryhmään, on Jumalan sinuun istuttamaa. Siksi se menee niin syvälle ja synnyttäämeissä halun jakaa oikeutta. Mutta tämä halu ei pelasta maailmaa. Miksi?

Uskon sen johtuvan siitä, että autuaaksi julistukset onlausuttu maan hiljaisille, vähäväkisille, niille joilla ei ole valtaa,sellaisille kuin lapset. Heti, kun meillä on valtaa toteuttaa oma käsityksemme oikeudenmukaisuudesta,se alkaa vääristyä.

Tänään tuomiosunnuntaina on lasten oikeuksien päivä. Siksi olihyvä iltapäivällä käydä Espoon Rinnekodissa pitämässä jumalanpalvelus. Rinnekotion paikka, jossa asuu kehitysvammaisia. Kun tulin paikalle, minut otettiinlämpimästi vastaan. Yksi mies halusi tulla halaamaan, toinen halusi kertoaillalla pelattavasta Jokerien matsista. Moni heistä näytti ulkoisesti rujoltaja erilaiselta. Tajusin, että juuri tässä he ovat, joista Jeesus puhui. Heeivät pysty ajamaan omaa asiaansa, mutta heidät on asetettu merkiksi jakoetinkiveksi meille, jotka siihen pystymme. Heidän edessään ei voinutpiiloutua sanojen taakse, vaan piti puhua yksinkertaisesti ja selvästi.

3. Mitä meidän pitää tehdä?

Tähän haluan sanoa nyt sen saman, minkä sanoin Rinnekodissa.On aivan ehdottoman tärkeää, että me kaikki täällä olevat pääsemme kuninkaanvaltaistuimen edessä sille oikealle puolelle. Ja on äärimmäisen tärkeää, ettäkukaan meistä ei jää vasemmalle puolelle. On tärkeää, että kukaan, jonka tunnetja joka on sinulle läheinen, tai itse asiassa kukaan ihminen ylipäänsä, ei jäisiväärälle puolelle, vaan pääsisi siihen joukkoon, joille kuningas sanoo:”Tulkaa, te Isäni siunaamat!”

Miten se tapahtuu? Vastaus näyttää yksinkertaiselta. Meidäntulee toimia niin kuin oikealle puolelle asetetut: ruokkia nälkäisiä, auttaaköyhiä ja heikkoja. On vältettävä toimimasta niin kuin vasemmalla puolella:kulkemasta köyhän ja tarvitsevan ohi. Tämä on lähes itsestään selvää, Raamattusanoo sen toistuvasti ja selkeästi. Eikä me oikeastaan tarvita edes Raamattuakertomaan meille, että on tehtävä hyvää ja vältettävä pahaa. Jumala onasettanut tämän tajun jokaisen ihmisen sisään jo syntymässä.

Ongelmana on vain se, että meidän elämänkokemus sanoo, ettäihmisiä ei voi tämän perusteella jakaa kahteen ryhmään. Elämä ei olemustavalkoinen, vaan meistä jokainen on harmaalla alueella. Aivan varmastijokainen hyvää tehnyt on joskus myös tehnyt jotain pahaa tai ainakinlaiminlyönyt hyvän tekemisen. Ja varmasti pahatkin ihmiset ovat joskus tehneetjonkin hyvän teon.

Miksi sitten oikealla puolella oleville mainittiin vainheidän hyvät tekonsa ja vasemmallapuolella vain laiminlyönnit? Erottelun täytyy perustua johonkin muuhun kuin tekoihin. Muutenme olemme auttamatta suossa, kilpailemassa paremmuudesta milloin minkäkin hyvänja kauniilta kuulostavan tekosyyn varjolla, asettamalla toisiammekyseenalaisiksi. Jumala tuntee ihmisen ja tietää, että meidän pelastuksemmetäytyy mennä syvemmälle kuin mihin meidän suorituksemme yltää.

Ja niin käy ilmi jälleen, että evankeliumi ei puhuoikeudenkäynnistä, jossa esitettäisiin perusteluja ja tekoja puolesta javastaan. On kyseessä valtaistuinsali, jossa erottelu on jo tapahtunut ennenkuin yhtään perustetta on esitetty. Ja tämä erottelu perustuu kuninkaanluonteeseen ja siihen, millainen suhde ihmisillä on häneen.

Kristus, joka viimeisenä istuu valtaistuimella, on Jumalanrakkauden ilmetymä ja hänelle on annettu kaikki valta.

Paavali kirjoittaa Tiitukselle 3:4-5 ”Kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys jarakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin, hän pelasti meidät, ei meidän hurskaidentekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidätpuhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät.”

Niinpä, jos tahdot olla valtaistuimen oikealla puolella, ”uskoHerran Jeesukseen, niin sinä pelastut”. Tunnusta Jeesus kuninkaaksesi ja vetoahänen rakkauteensa. Silloin hänen hyvät tekonsa lasketaan sinun hyväksesi jasinun pahat tekosi on unohdettu, niitä ei mainita. Ainoa asia, joka voi saada sinut väärälle puolelle, onse, jos hylkäisit tämän kuninkaantarjouksen ja ryhtyisit rakentamaan omaa valtakuntaa omien yritystesi jatekojesi varaan. Tunnusta Jeesus Herraksi ja kuninkaaksi, niin voit ollavarma, että pääset perille Hänen valtakuntaansa.

Ilo on kokonaan minun puolellani

2011-11-13T15:06:00.001+02:00

En kirjoittanut etukäteen tämän aamun saarnaa, joten joudun nyt jälkikäteen tuottamaan sen tänne nettiin. Tänään on valvomisen sunnuntai ja evankeliumina luettiin Jeesuksen kolminkertainen kehotus valvomiseen (Mark 13). Näin saarna suurin piirtein meni.

Aloitin viittaamalla Vanhan testamentin lukukappaleeseen Malakia 3:14-15.

Olette sanoneet näin: "Turha on palvella Jumalaa.
Mitä hyötyä on siitä, että noudatamme hänen käskyjään,
palvelemme Herraa Sebaotia ja kuljemme murhe kasvoillamme?
Me näemme, kuinka röyhkeät ovat onnellisia, kuinka he menestyvät vaikka ovat tehneet pahaa. He saavat elää, vaikka ovat koetelleet Jumalan kärsivällisyyttä."

Tämä kuullostaa tutulta ja ajankohtaiselta. Kristillinen usko näyttää - tai ainakin saadaan näyttämään - naurettavalta, kun se näyttää murheilulta. Mutta Jeesus sanoo vuorisaarnassa: "Autuaita ovat murheelliset." Tietysti vuorisaarnan autuaaksijulistus pitää ensi sijassa ymmärtää lupauksena: murheelliset ovat autuaita, sillä he saavat lohdutuksen. Silti siihen sisältyy samanaikaisesti Jeesuksen julistaman valtakunnan käännetty arvojärjestys. Siellä rikkaat ovat köyhiä ja köyhät rikkaita, ylhäiset ovat alhaisia ja alhaiset korotetaan. Miten tällainen puhe on ymmärrettävä, että se ei olisi vain kielellinen kompa tai haihattelua?

Assisin pyhän Fransiskuksen elämään liittyvä kertomus täydellistä ilosta valottaa mielestäni erinomaisesti Jeesuksen valtakunnan käännettyä arvojärjestystä. Kirjoitan sen tähän lyhennellen Jaakko Heinimäen kirjasta Pieni mies jalustalla (Like 1994 ja Seven/Otava 2000).

Franciscus oli talvisessa räntäsateessa ystävänsä Leon kanssa matkalla Perugiasta takaisin köyhien veljien konventtiin Santa Maria degli Angelissa. "Jos saisimme kuulla, että veljesjärjestömme jäsenet kaikkialla maailmassa ovat esimerkillisiä pyhyydessä, ei siinä kuitenkaan vielä olisi täydellistä iloa", Franciscus lausui. Veli Leo olisi tyytynyt tähänkin iloon, mutta jäi kuuntelemaan, miten Fransiskus jatkoi. "Ja jos joku veljistämme pystyisi tekemään sokeat näkeviksi, parantamaan halvaantuneet, tekemään kuurot kuuleviksi - - [ja paljon samankaltaisia asioita], ei sekään vielä olisi täydellistä iloa." Matka jatkui, Leo ihmetteli ja Franciscus vei asian yhä pidemmälle: "Vaikka joku osaisi puhua kaikkia kieliä, hallitsisi kaikki tieteen koukerot ja osaisi ennustaa tulevat tapahtumat, paljastaa omientuntojen ja sielujen syvimmät salaisuuden, ei ilo olisi vieläkään täydellinen. Ja vaikka saisimme kuulla, että kaikki Pariisin oppineet olisivat liittyneet veljestöömme, ja vaikka niin tekisivät myös kaikki prelaatit ja piispat, Ranskan ja Englannin kuninkaista puhumattakaan, ei se olisi mitään todellista iloa."
Veljekset jatkoivat matkaansa räntäsateessa. Oli vilu ja väsy, mutta Fransiscus ei vieläkään paljastanut täydellisen ilon salaisuutta. "Kuuntele tarkoin", sanoi Franciscus veli Leolle ääntään madaltaen niin kuin puhutaan kun paljastetaan salaisuutta. "Vaikka joku osaisi saarnat niin hyvin, että koko maailma kääntyisi ja uskoisi Kristukseen, ei sekään olisi täydellistä iloa."
Veli Leo oli hurskas mies ja tällainen puhe hämmensi häntä kovasti. Mikä voisi olla suurempi ilo, kuin koko maailman saattaminen ilosanoman piiriin? Eiväkö he juuri siksi kärsineet köyhyyttä ja vaivaa? Leo pyysi, että Franciscus viimein suostuisi kertomaan, mitä täydellinen ilo sitten on. Franciscus tarpoi sohjossa hyvän tovin ennen kuin avasi suunsa.
"Veli Leone, Jumalan pikku lammas. Me saavumme ennen pitkää Santa Maria degli Angeliin. Olemme märkiä, kylmiä ja nälissämme. Perillä kolkutamme konventin oveen. Kuvitellaanpa, että ovenvartija saapuu vihastuneena ja kysyy, keitä olemme. 'Olemme kaksi teidän veljistänne', me vastaamme. Ovenvartija ei kuitenkaan usko meitä, vaan väittää meitä rosvoiksi ja käskee meidän häipyä. Hän ei avaa ovea, vaan seisottaa meitä lumessa, vilussa ja nälässä yöhön saakka, eikä usko, että olemme veljet Leo ja Franciscus. - Jos me silloin pysymme kärsivällisinä, emmekä suutu ovenvartijalle, siinä on täydellinen ilo."
"Kuvitellaan, että me jatkamme oveen koputtamista ja huudamme ja anomme, että pääsisimme sisään edes yhdeksi yöksi. Veli ovenvartija tulee ja ajaa meidät pois, kaataa meidät sohjoon ja nauraa paljaita varpaitamme. Jos me emme vieläkään suutu hänelle, vaan pysymme nälästä, vilusta ja kärsimästämme vääryydestä huolimatta kärsivällisinä, emmeka ajattele portinvartijasta pahaa, silloin ilo on täydellinen."

On vaikea kuvata mitään sellaista, mikä on täydellistä. Kertomus Franciscuksesta ja Leosta auttaa. Minulle se kertoo kaksi asiaa: 1. Täydellisyys ei ole sitä, että saamme lisää sellaista, mitä meillä jo on tai mitä haluamme. Täydellisyys on siinä, että kaiken omistamamme ja haluamamme tilalle tulee jotain täysin toisenlaista, jonka rinnalla nykyinen kalpenee. 2. On mahdollista puhua täydellisyydestä ja jollain tavalla saada siitä häivähdyksenomainen käsitys, vaikka sen saavuttaminen onkin meille itsellemme täysin mahdotonta. (Jumalastakin voidaan puhua, vaikka puhe Hänestä ei tee meistä jumalallisempia.)

Tällä kohtaa olemme tulossa asian ytimeen. Miksi tällaisen täydellisyyden saavuttaminen tai edes tavoittelu on niin vaikeaa ja mahdotonta? Kun on isänpäivä, omat ajatukset kulkevat siihen, miten epätäydellinen isä olen ollut. Liian monta kertaa olen antanut ylivallan omalle mukavuudenhalulle tai päästänyt suustani sellaista, minkä kautta olen välittänyt lapsille vääriä toimintamalleja, antanut huonon esimerkin ja hämmentänyt heidän hyviä aikomuksiaan. On todella helppoa tyytyä haalimaan itselle lisää sitä mitä minulla jo on, tyytä siihen, mikä on epätäydellistä, koska se on mukavaa ja turvallista, vaikka se samalla olisi lyhytnäköistä tai jopa valheellista. On helppo antaa itselle lupa olla vihainen, kun omaa kunniaani on loukattu. On vaikea olla Kristuksen kaltainen. "Me näemme, kuinka röyhkeät ovat onnellisia, kuinka he menestyvät, vaikka ovat tehneet pahaa." (Mal. 3) Miksi minun pitäisi sietää epäoikeudenmukaista kohtelua tai jäädä yhtään vähemmälle tämän maailman hyvistä antimista?

Maailma ja sielunvihollinen siis vievät meitä jatkuvasti aivan toiseen suuntaan kuin missä toteutuu Jeesuksen julistama valtakunta. Jeesus tunsi ihmisen. Siksi hän sanoi niin painokkaasti: Valvokaa! Pitäkää varanne, että teitä ei huijata, petetä, hypnotisoida, vaivuteta mukavuudenhalun ja itsekkyyden uneen.

Isänpäivän kunniaksi kerroin tähän pienen muiston armeijasta. Olimme sotaharjoituksessa maastossa. Joukko-osastot oli jaettu kahteen osaan. Tiesimme, että jossain siellä oli siis "vihollisen" joukot. Aseisiin oli jaettu paukkupanoksia, että tilanteen tullen saataisiin tapahtumiin toden tuntua. Minut ja ystäväni Ahoniuksen Heikki laitettiin etenemään joukkueemme tiedustelijoina 50-100 metriä muiden edellä. Meidän tuli havainnoida maastoa ja kertoa, jos näkisimme tai kuulisimme jotain epäilyttävää. Emme ehkä olleet täysin sisällä harjoituksen hengessä, kun kanervikossa tarpoessamme jutustelimme niitä näitä. Yhtäkkiä oikealla edessä jonkin mättään tai puun takaa nousi kaksi vastapuolen sotilasta osoittaen meitä aseillaan: "Seis. Te olette nyt meidän vankeja." Olimme tietysti yllättyneitä ja vähän ymmällämme. Miten tästä nyt selvitään? Muistan, että katsoimme Heikin kanssa toisiamme silmiin ehkä sekunnin ajan ja sitten, kuin yhteisestä päätöksestä, laukaisimme rynnäkkökiväärimme. Kuului kova pauke ja rätinä, takana tuleva joukkueemme asettui välittömästi valmiusasemiin ja vihollispuolen edustajat saivat jalat alleen.

Olimme siis Heikin kanssa asettuneet kuin sotaleikin yläpuolella. Mehän emme suostuneet jäämään vangeiksi, mikä tositilanteessa olisi ollut täysin selvää. Meillä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta paeta tai suojata itseämme, kun meidät yllätettiin. Mutta tästä huolimatta tosiasiassa me olimme täysin sisäistäneet leikin säännöt. Vihollinen oli vihollinen, joka piti ampua. Tulee mieleen äskettäin näkemäni tv-dokumentti, jossa kerrottiin psykologisesta kokeesta. Siinä koehenkilöiden piti antaa toisessa huoneessa olevalle ihmiselle sähköiskuja saamiensa ohjeiden mukaan. Koehenkilöt eivät tienneet, että sähköiskun saajat vain näyttelivät kipua. Koetta jatkettiin niin pitkään, että sähköiskut tulivat tappaviksi. Vain harvat kieltäytyivät.

Joku siis kertoo meille, että olemme kaikkien sodassa kaikkia vastaan. Siksi meidän pitää varustautua ja hankkia lisää kaikkea sitä, mitä meillä on. Olemme olevinamme tietoisia siitä, että tämä on vain leikkiä, mutta tosipaikan tullen puolustamme omaa aluettamme kynsin ja hampain vihollisia vastaan.

Todellisuuteen havahtumien on luopumista sotaleikistä ja sen mukaisista viholliskuvista. Jos olisimme Heikin kanssa olleet todella leikin yläpuolelle, olisimme paiskanneet kättä meidät vanginneiden kanssa, onnitelleet heitä, ehkä jopa lähteneet kiltisi sotavangeiksi. Mitä haittaa siitä olisi meille ollut? Ehkä maineemme olisi saanut pienen kolauksen, syystäkin.

Jeesus varoittaa uinumasta tämän maailman valheen uneen. Siksi on niin tärkeää kysyä, miten pysytään valveilla. Evankeliumi on tässä yksiselitteinen. "Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette voi päästä taivasten valtakuntaan." - "Joka ottaa luokseen yhdenkin näistä vähimmistä, se ottaa luokseen minut." - Jaakob varoittaa seurakuntaa halveksimasta yhtäkään köyhää ja resuista, joka tulee ovesta sisään: "Onhan Jumala valinnut juuri maailman silmissä käyhät olemaan uskossa rikkaita ja perimään valtakunnan." - "Autuaita ovat köyhät. - - Autuaita ovat murheelliset." Autuaita ovat siis ne, jotka tarvitsevat, koska heillä on kosketus todellisuuteen. Seurakunta pysyy valveilla, kun se pitää kiinni vähäisten ja heikkojen asemasta keskuudessaan.

Olin viime viikolla Roomassa ja Sant' Egidion ystävien tapaaminen oli jälleen tervetullut muistutus evankeliumin käytännöllisestä ytimestä. Seurakunta, kristillinen usko aivan välttämättä tarvitsee köyhiä, heikkoja ja vähäisiä pysyäkseen valveilla. Köyhien läsnäolo pitää meidät oikeassa suunnassa. Se estää meitä nukahtamasta mukavuudenhalun hypnoosiin.

Miten pysytään valveilla Jumalan valtakunnan odotuksessa? Köyhien ystävyys on Jeesuksen ystävyyttä. Me pysymme valveilla oppimalla tuntemaan Jeesuksen köyhyys. Hän oli rikas, mutta tuli meidän vuoksemme köyhäksi, että me rikastuisimme hänen köyhyydestään. (2. Kor. 8:9). Hänet torjuttiin. Hänet jätettiin ulkopuolelle. Hänet kaadettiin maahan ja häntä pilkattiin.

Häneen me uskomme. Häntä me seuraamme. Hän on meidän Kuninkaamme ja Pelastajamme.

Kirjamessut meni - kirjoittaminen jatkuu

2011-10-31T10:47:00.004+02:00

Ostin Markku Envallin aforismikokoelman Alkuräjähdys on kesken (WSOY). Sieltä löytyy mainio lause kuvaamaan kaikkien kauhistelemaan vihapuhetta:

- Sanojen tultua painokelvollisiksi tulivat painokelvottomat mielipiteet.

Olisi väärin tulkita aforismia jonkinlaiseksi todisteeksi tai tutkimustulokseksi niistä syistä, joiden vuoksi mopo on karannut lapasesta. Mutta jotain totta siinä on. Olen oman puolivuosisatani aikana nähnyt, miten kielenkäyttö mediassa on vapautunut. Saastaakin saa julkaista, eikä siitä oikein kukaan viitsi älähtää. Likaa vain itsensä samassa rapakossa.

Se mikä on ollut sallittua avant gardelle on siis nyt sallittua kaikille. Tai siis ei ole sallittua kaikille, vaan sitä paheksutaan. Pilkallisuus pitää osata ilmaista fiksusti, että siitä saa rahaa ja sillä voi elättää itsensä.

Puhutaan totta

2011-09-11T08:47:00.003+03:00

[Julkaistu Kotimaa-lehdessä 8.11.2011]

Jeesussanoi: »Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, senhedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan.

Te käärmeensikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitäsydän on täynnä, sitä suu puhuu.

Minä sanonteille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän ontuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi,ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.»

Matt.12:33-37

Voitaisiinko yllä olevat Jeesuksen sanat laittaa kaikillekristillisille nettipalstoille ohjeeksi kommentointiin? Se ei tosin ihmiskuntaapelasta, sillä a) Jeesuksen sanoja ei läheskään aina uskota ja b) muilla kuinkristillisillä nettipalstoilla sanankäyttö on monin verroin rankempaa.

Politiikan toimittaja Timo Haapala ilmoitti 25.8.lopettavansa blogin kirjoittamisen: ”Kommentoijille erityiset kiitokset.Etenkin niille, jotka ovat johtaneet omalla panoksellaan siihen valistuksenasteeseen, että kirjoittelu on viisasta lopettaa.” Se oli kauniisti sanottu. Rivienvälistä voi lukea, että kommentointi ei ollut aina sujunut vastuullisenkielenkäytön puitteissa.

Oli aika, jolloin paljastavimpana luonnetestinä pidettiinauton rattia. Sano, miten ajat, niin minä kerron, millainen olet. Auto onsuljettu ympäristö, jossa ajaja voi tuntea olevansa eristetty muustamaailmasta. Luullessaan olevansa yksin ja näkymättömissä, ajaja paljastaatodellisen luonteensa. Tämä autoilijan luonnetesti on tietysti edelleenvoimassa, mutta ankaruudessaan se ei pärjää nettitestille.

Kun taivaan serverit avataan ja jokainen klikkaus käydääntarkasti läpi, ihmisen ei-virtuaalinen luonto paljastuu. Hemminki Maskulaisenvuonna 1605 suomentaman virren sanat kelpaavat hyvin sen kuvaukseksi: ”Kateus,kavaluus, väärät valat, Riita, tora, viha vaino, Petos, vääryys, väkivalta,Toinen toistans’ vastaan ain’ on. Ahneus, ylpeys, koiruus, koreus, Pramius,juopumus, hekuma, huoruus, Pilkat, pahat tavat meis’ ovat.”

On esitetty, että omalla nimellä kommentointi vähentääharkitsemattomien sanojen määrää. Ihminen siis oletettavasti toimii vastuullisemmin,kun hän on tunnistettavissa. Nimettömyys vastaavasti synnyttää vastuutontavihapuhetta.

Ajatukseen on helppo yhtyä, vaikka siitä tehtävä johtopäätöson kauhea. Sehän tarkoittaa, että jokainen omalla nimellään fiksustikirjoittava vastuullinen kansalainen on väärälle päälle sattuessaan janimettömänä esiintyessään mahdollinen terroristi ja hirviö.

Moni vastustaa tätä johtopäätöstä. He ”uskovat ihmiseen” ja ”ihmisenhyvyyteen” pahan maailman keskellä. Tällaista uskoa ihmiseen voidaan jopa pitääjotenkin jalona. Mutta se ei ole totta. ”Kuinka teidän puheenne voisi ollahyvää, kun itse olette pahoja!”

Tämä kansa tarvitsee itkumuurinsa ja julkirippinsä,. Ehkä sesilloin löytää jälleen Jeesuksen, parantajansa.

”Ainaps’ autit omias ennek’,Päästit hädäst’ väkeväll’ kädell’, Omas olem’, lapses lienem’ Ostetut Poikasverell’. Me tahdom’ tapam’ parata. Ilkiät’ elämätäm’ ojenta. Kuins autat, sitt’sinua kiitäm’”. (Vuoden 1701 virsikirjan virsi 260:2,8.)

Klassinen kristinusko

2011-09-04T23:45:00.000+03:00

Olin taannoin mukana keskustelussa, jossa nousi esiin käsite klassinen kristinusko. Käytimme sitä ikään kuin meillä olisi ollut asiasta yhteinen käsitys. Varmasti suurimmaksi osaksi olikin. Varmasti sillä tarkoitettiin ainakin sitä, mitä uskontunnustuksissa lausutaan kolmiyhteisestä Jumalasta, Jeesuksesta ja pelastuksesta. Silloin klassinen kristinusko erottuu selvästi kristillissävytteisestä puheesta, jossa uskon sisältöä lähestytään etiikan näkökulmasta ilman teologista sisältöä (Juha Sihvolan Maailmankansalaisen etiikka).

Jäin silti miettimään asiaa. Ehkä klassinen kristinusko näyttäytyy selvästi erottuvan kategoriana verrattuna kansanuskoon tai suvaitsevaisuuden etiikkaan. Mutta tämä ei vielä riitä. Määritelmä tarvitsee itsenäisen sisällön. Pietistisessä perinteessä on ajateltu, että Raamattu yksin takaa opin puhteuden. Klassinen kristinusko olisi siis sitä, että pysytään kiinni Raamatun sanassa. Mutta tosiasiassa tämäkään ei riitä. Niin kauan kuin valtiokirkkojärjestämä takasi, että Raamattua tulkittiin suoraan kristillisestä opista käsin, Raamattu-periaatteessa ei ehkä ollut ongelmaa. Mutta valtiokirkon kautta kristillisen opin määrittelyyn on jo viimeistään 1800-luvulta alkaen tullut muita vaikuttimia. Vähitellen kirkko on jäänyt valtiollisen asemansa panttivangiksi. Se ei enää pitkään aikaan ole ollut kykenevä eikä halukas pitämään kristillistä uskoa kirkon sisäisenä asiana. Kansallinen konsensus on sille paljon tärkeämpää.

En arvostele pyrkimystä kansalliseen konsensukseen, vaan pyrin ymmärtämään sen vaikutusta luterilaiseen tunnustukseen. Emme elä 1500-, 1600- tai 1700-luvulla, eivätkä näiden vuosisatojen kysymykset ole välttämättä meidän kysymyksiämme. Siksi meidän, jotka käytämme käsitettä klassinen kristinusko, pitäisi uudelleen määritellä se.

Jos arvaan oikein, määrittelyyn eivät riitä pelkät iskusanat ja vaatimus paluusta Raamatun sanaan. Tarvitaan myös käsitys kirkosta ja tradition merkityksestä. Tunnustan lukeneeni viime viikkoina John Henry Newmanin Apologiaa (Tilinteko uskostani. Apologia pro vita sua. Hengen tie 16. Kirjaneliö 1990). Sivulla 30 oleva huomautus on varmaan näiden pohdintojen taustalla. Newman kertoo eräästä varhaisesta opettajastaan, tri Hawkinsista: "Hän esittää väitteen, joka lausuttuna on heti selviö niille jotka vähänkään ovat tutkineet Raamatun rakennetta. Sen mukaan pyhää tekstiä ei ole koskaan tarkoitettu opettamaan oppia, vaan ainoastaan perustelemaan sitä. Jos tahdomme saada tietoa opista, meidän on turvauduttava kirkon opin määritelmien kokoelmiin, kuten katekismukseen ja uskontunnustuksiin."

En muista ennen lukeneeni tai kuulleeni asiaa esitettävän näillä sanoilla, mutta ajatus on oikea. Onhan totta, että juuri yksipuolinen vetoaminen Raamattuun (ts. yksittäisen ihmisen mielipiteeseen siitä, mitä Raamattu tarkoittaa) on protestanttisen jakautuneisuuden keskeisimpiä syitä. Entä sopiiko tällainen ajatus Raamatun alisteisuudesta luterilaisuuteen? Vastaisin varovaisen myönteisesti. Pietistinen herätyskristillisyys voi pitää yksin Raamattua opin lähteenä, mutta luterilainen kirkko tukeutuu lisäksi uskontunnustuksiin ja 1500-luvun tunnustuskirjoihin. Kirkon tunnusmerkeistäkin Lutherilla ja tunnustuskirjoilla oli paljon sanottavaa.

Näin ollen olisi luterilaisittain väärin esittää argumentteja "klassisen kristinuskon" puolesta vetoamalla yksin Raamattuun. On lisäksi sanottava jotakin kirkosta ja sen uskontunnustuksista. Juuri siitä, mitä kirkko kaikkialla kaikkina aikoina on opettanut, on klassisessa kristinuskossa kyse.

Jos tällaiseen määrittelyyn lähdetään, mahdollisia teitä on useita. Luther-säätiö on pyrkinyt johdonmukaisesti kulkemaan yhtä niistä. Luterilaiset tunnustuskirjat on otettu sellaisenaan velvoittavina ja niiden mukaan on pyritty ratkaisemaan ajankohtaiset kysymykset. Tie näyttää kuitenkin johtavan umpikujaan. Vaikka tällainen yltiöluterilaisuus on varmasti sisältä vireää ja tarjoaa mielekkään viitekehyksen siihen kuuluville, se on tuomittu jäämään pieneksi marginaaliksi. Kun rinnalla on iso ja virallinen luterilainen kansankirkko, joka piispojensa suulla sanoo edustavansa parasta luterilaista tulkintaperinnettä, pienillä tunnustuksellisilla kirkkokunnilla ei juuri ole mahdollisuuksia. Niiden yritykset rekonstruoida puhdasoppisuuden aikaa ovat yhtä anakronistisia kuin olisi rakentaa toimivaa juutalaisuutta Mooseksen kirjojen perusteella.

Toinen mahdollinen tie on pyrkiä luovimaan siinä tulkintaperinteessa, jota piispainkokoukset ja katekismus edustavat. Se on tasapainoilua yhtäältä kansanuskon ja kansallisen valta-aseman, toisaalta perinteisen kristillisen opin välillä. Tällöin kristillinen oppi nähdään materiaalina, jota uudistuva luterilainen tulkintaperinne muovaa. Usein on parempi, että kirkko sanoo mahdollisimman vähän. Siksi nykyinen katekismus on niin ohut ja sanoo niin vähän mistään. Tuonpuoleisista on toki helpompi sanoa, koska kilpailu on pientä. Heti kun tullaan etiikkaan tai luonnontieteisiin, on parempi vedota regimenttioppiin ja vaieta.

Kolmas mahdollinen tie kulkisi jollain tavoin ekumeenisten oppineuvotteluiden ja korkeakirkollisuuden suuntaan. Ekumenia olisi tapa yrittää pelastaa luterilainen kirkko kristilliseksi, kun oppineuvotteluiden tiimellyksessä on otettava laajemmin kantaa klassisiin teologisiin kysymyksiin. Käytännössä ekumenia ja valtiokirkollisuus ovat toki kulkeneet käsi kädessä. Onko mahdollista, että nämä erkaantuvat tulevaisuudessa kahdeksi eri tieksi? Silloin ekumeenisesti avoin luterilaisuus pyrkisi tietoisesti avautumaan omasta perinteestään käsin kohti kirkon katolisuutta.

Neljäs tie johtaa suoraan Roomaan. Ehkä kolmaskin tie johtaa Roomaan, kuten J. H. Newmanin puolentoista vuosisadan takainen tilitys selvästi osoittaa.

Että tällaisia nyt ajattelen, kun alkoi syyskuinen kesälomaviikko.

Lapsi(kin) sen ymmärtää

2011-09-04T22:19:00.001+03:00

Näkökulmia evankeliumiin [julkaistu Kotimaa-lehdessä 1.9.2011]"Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: 'Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.' 'En minä halua', poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni. Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: 'Menen kyllä, isä', mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?" "Edellinen", he vastasivat. Jeesus sanoi: "Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te.”“Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.”Matteus 21:28-32

Olen huono muistamaan lapsuuden tapahtumia, mutta jotkut tunnevaikutelmat ovat jääneet selvästi mieleen. Yksi sellainen liittyy näihin Jeesuksen sanoihin. Isä taisi ne lukea saarnansa yhteydessä. Tuntui kuin Jeesus olisi puhunut juuri minusta. Oli helppo tunnistaa itsensä sanomassa isälle ei. Jeesuksen sanat tuntuivat puhuttelevilta, koska ne eivät tuominneet, mutta silti kutsuivat astumaan askelen pidemmälle. Ei ollutkaan väärin sanoa ei. Väärin oli vasta se, jos kadotti tajun kunnioituksesta.

Niin minä sen silloin ymmärsin. Se tuntui helpottavalta. Jeesukseen ei tehnyt vaikutusta selkärangaton kiltteyden teeskentely. Tuntui, että uhmalle ja itsemääräämisoikeudelle jäi liikkumavaraa. Sai näyttää, miltä tuntuu ja mitä ajattelee.

Mutta samalla Jeesus kutsui ottaman askelen pidemmälle. Omaa uhmaansa oli opittava arvioimaan suurempien periaatteiden valossa. Kunnioitus ja kuuliaisuus ovat sellaisia. Ja oli löydettävä rohkeus toimia oikein. Uhmaan ei saa hirttäytyä kiinni. On opittava tapa vetää suuret sanansa takaisin. Se tuntui silloin elämän suuruiselta tehtävältä; siltä se tuntuu edelleen.

Jeesuksen puhe on selkeydessään hämmentävä. Lapsikin sen ymmärtää. Jos sanat ja teot ovat ristiriidassa, se ratkaisee, mitä lopulta teet.

Valitettavasti aikuisena asiat mutkistuvat ja selkeästä tulee hämärää. On olemassa uskonnollinen tapa ja epäuskonnollinen tapa viedä Jeesuksen sanoilta niiden merkitys.

Edellinen syntyy pienenä lipeämänä aidosta hurskaudesta. Ihminen tajuaa olevansa kykenemätön toteuttamaan Isän käskyjä ja turvautuu armoon. Ajan kuluessa armon kokemisen tilalle kehittyy uskonnollinen elämäntapa, joka perustuu Jumalan tunnustamiseen sanoin, mutta hänen kieltämiseensä teoissa.

Epäuskonnollinen tapa syntyy vastenmielisyydestä uskonnollisuutta kohtaan. Farisealainen teeskentely on vaarallisempaa kuin haureus tai ahneus, niinhän Jeesus opettaa. Mutta kun ajatus viedään liian pitkälle, portoista ja publikaaneista tulee esimerkillisiä, ei enää heidän kääntymyksensä vuoksi, vaan siksi, että he aiheuttavat uskonnollista paheksuntaa.Jeesus opettaa, että ihmisellä on katumuksen kautta uusi mahdollisuus.

Kuka sitten opettaa, että sellaista mahdollisuutta ei ole? Ja ketä se hyödyttää?

Henkien taistelu

2011-08-29T08:41:00.001+03:00

Näkökulmia evankeliumiin
[Julkaistu Kotimaa-lehdessä 24.8.2011]

Jeesus sanoi heille: "Kohta te kaiketi tarjoatte minulle sananlaskua 'Lääkäri, paranna itsesi!' ja sanotte: 'Tee täälläkin, omassa kaupungissasi, kaikkea sitä, mitä sinun kerrotaan tehneen Kapernaumissa.'"

Ja hän jatkoi: "Totisesti: kukaan ei ole profeetta omalla maallaan.”

“Israelissa oli monta spitaalista profeetta Elisan aikana, mutta yhtäkään heistä ei puhdistettu, ainoastaan Naaman, joka oli syyrialainen." Tämän kuullessaan kaikki, jotka olivat synagogassa, joutuivat raivon valtaan. He ryntäsivät paikaltaan, ajoivat Jeesuksen ulos kaupungista ja veivät hänet jyrkänteelle syöstäkseen hänet sieltä alas.
Luukas 4:23-30

Ei tule ajatella kuin nasaretilainen

Jotkut kristityt puhuvat hengellisestä sodankäynnistä. Luulen, että asiaan liittyy väärinkäsityksiä. Evankeliumien mukaan Jeesuksen kohtaamiset riivaajien ja henkivaltojen kanssa eivät täytä sodankäynnin tunnusmerkkejä.

Heti sen jälkeen, kun Jeesus oli tylysti ajettu jyrkänteen partaalle kotikaupungissaan Nasaretissa, evankelista kertoo Jeesuksen ja saastaisen hengen vaivaaman miehen tapaamisesta Kapernaumissa. Kohtaus noudattaa tuttua kaavaa. Henki tunnistaa välittömästi Jeesuksen ja tottelee käskystä. Kaikki ovat ymmällään: ”Mitä tämä puhe oikein on? Hän käskee saastaisia henkiä vallalla ja voimalla, ja ne lähtevät tiehensä.” Ei taistelua, ei vastaväitteitä, vain pieni osoitus näkymättömän maailman arvojärjestyksestä.

Näin siis kävi Kapernaumissa, ei Nasaretissa, mistä Jeesus oli kotoisin. Nasaretissa käytiin henkien taistelua. Ja vastustajat löytyivät omasta lähipiiristä. Miten Jeesus niin nopeasti kimpaantuikin? Luukas antaa ymmärtää, että ihmiset pitivät kovasti hänen puheestaan synagogassa. Hehän vain huomauttivat, että tämä on oman kylän puusepän poika.

Mutta Jeesus oli heti valmis nostamaan sanan säilän: ”Kohta te kaiketi tarjoatte minulle sananlaskua: Lääkäri, paranna itsesi!” Se tarkoittaa: Jos sinulla kerran on noin suuret luulot itsestäsi, osoita se myös teoilla! Kotikylä vaati sanojen tueksi näyttöjä, eikä sellainen edusta esiin murtautuvan Jumalan valtakunnan ajattelua. Näyttöjä vaatii paholainen, joka kiusasi Jeesusta erämaassa.

Aivan. Paholainen jatkoi Jeesuksen ympärillä pyörimistä. Mutta se ei tullut karvaisen ja kuolaavan mielipuolen hahmossa, vaan hurskaalta näyttävän yhteiskunnan tukipylvään hahmossa. Siksi kai hengellinen sodankäynti on niin vaikeaa. Jos mielii olla Jeesuksen puolella, ei voi ajatella niin kuin nasaretilainen. On omaksuttava täysin uusi ja samalla täysin alkuperäinen ajattelutapa.

Esimerkkinä Jumalan valtakunnan toisenlaisuudesta Jeesus käyttää syyrialaista pakanaa. Ihmiset joutuivat raivon valtaan. Ehkä hienotunteisemmat vain syyttivät häntä vihapuheesta. Loukkaus oli kirvelevä. Jumalako auttaa ennemmin syyrialaista kuin ”omiaan”?

Jeesus taisteli omahyväistä ylimielisyyttä vastaan, koska se on saatanallista. Oli hyvä, että juuri Jeesus kävi tämän taistelun, sillä hän oli valmis kuolemaan. Vain siten taistelu oli voitettavissa.

Tee jotain

2011-08-21T22:44:00.001+03:00

Jeesus sanoi: - Mies oli muuttamassa pois maasta. Hän kutsui puheilleen palvelijat ja uskoi koko omaisuutensa heidän hoitoonsa.

Se, joka oli saanut viisi talenttia, ryhtyi heti toimeen: hän kävi niillä kauppaa ja hankki voittoa toiset viisi talenttia. Samoin se, joka oli saanut kaksi talenttia, voitti toiset kaksi. Mutta se, joka oli saanut vain yhden talentin, kaivoi maahan kuopan ja kätki sinne isäntänsä rahan. Pitkän ajan kuluttua isäntä palasi ja vaati palvelijoiltaan tilitykset.

Viimeksi tuli se palvelija, joka oli saanut vain yhden talentin, ja sanoi: 'Herra, minä tiesin, että sinä olet ankara mies. - - Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan. Tässä on omasi.' Isäntä vastasi hänelle: 'Sinä kelvoton ja laiska palvelija! Sinä tiesit, että minä leikkaan sieltä, minne en ole kylvänyt, ja kokoan sieltä, minne en ole siementä viskannut. Silloinhan sinun olisi pitänyt viedä minun rahani pankkiin, niin että olisin palatessani saanut omani takaisin korkoineen.' (Matt. 25:14-30)

Kitsaus ei ole hurskautta
[Julkaistu Kotimaa-lehdessä 18.8.2011]

Jääkaappimagneettiin on ikuistettu George Bernard Shawn lause: ”Elämä, joka on käytetty virheiden tekemiseen, on hyödyllisempi kuin elämä, jolla ei ole tehty mitään.” Jeesuksen vertauksen kelvoton ja laiska palvelija pelkäsi tekevänsä virheitä, joten hän ei tehnyt mitään. Hukkaan heitetty elämä.

Kelvoton ja laiska ovat kovia sanoja oman huonoutensa ja osaamattomuutensa kanssa painivalle. Miten tällainen puhe saadaan kaikumaan ilosanomana korville, jotka on totutettu tekemättömyyden (sinun ei tarvitse tehdä mitään) ja aikaansaamattomuuden (sinun ansiosi ovat turhia) unettavaan puheeseen? Auttaisiko, jos asetamme kelvottoman ja laiskan rinnalle vastakkaisen paheen?

Laiskuudella tarkoitetaan tässä yhteydessä saamatonta ja pelokasta asennetta, henkistä kitsautta. Jiddishin kielessä on sana hutzpa, jolla tarkoitetaan jokseenkin päinvastaista: julkeaa röyhkeyttä. Käsite on lainattu englannin yleiskieleen, koska ilmiö on niin tuttu. Esimerkkinä käytetään ihmistä, joka tappaa isänsä ja äitinsä, ja heittäytyy sitten oikeudessa anomaan armoa, koska on orpo. Röyhkeää, mutta samalla jollain kierolla tavalla nokkelaa. Roomalaisella ystävälläni Albertolla oli ilmiölle hieman kesympi esimerkki. Jos ajat autoa kaistamerkkien mukaan, olet tylsämielinen. Luova persoonallisuus, hutzpa, näkyy kyvyssä vaellella kaistojen välissä. Alun perin sanalla olikin myös myönteinen vivahde: perinnäissäännöistä piittaamaton rohkeus. Jotain sellaista, jonka vuoksi Jeesus ristiinnaulittiin, Luther julistettiin kirkonkiroukseen ja moni muu huutava ääni on yritetty vaientaa. Häpeämätön on aika hyvä suomennos.

Liika hutzpa on sietämätöntä, uskon esikuvat eivät kehota ihannoimaan sairasta narsismia, eikä elämästä tulisi mitään, jos kaikki keksisivät omat sääntönsä. Jeesuksen opetukset kehottavat rikkomaan rajoja vain toisen hyväksi, itsekkyydelle niistä ei voi löytää tukea. Talentit on tarkoitettu palveluun. Mutta Jeesus ei näytä olevan lainkaan niin huolissaan pankkiirien hutzpasta kuin asenteellisesta pihiydestä. Onko tämä sanoma otettu meillä ihan tosissaan?

Jeesus ei vertauksessaan kertonut, mitä olisi tapahtunut, jos joku palvelijoista olisi hävinnyt talenttinsa keinottelussa. Siitä hän kertoi toisen vertauksen, vertauksen tuhlaajapojasta ja tämän kunnollisesta veljestä.

Mene, myy, anna, tule, seuraa

2011-07-31T16:00:00.003+03:00

Saarna Vanhassa kirkossa su 31.7.2011 klo 10
Rakkauden laki
Markus 10:17-27

Libanonilaisilla on kuulemma sanonta: ”Se, jolla on rahaa, voi syödä jäätelöä helvetissä”. Rahalla voi ostaa monenlaista lohdutusta, mutta kuolematonta sieluaan ihminen ei sillä pelasta. Jäätelö on helteellä hyvää, mutta se ei pelasta ihmistä elämän paahteesta.

Jeesuksen sanat Markuksen evankeliumissa kohdistuvat suoraan vaurauteen, maalliseen omaisuuteen. Ja juuri siksi evankeliumin viesti on niin tinkimätön. Rikas ei voi pelastua. Väite suorastaan vaatii etsimään lievennyksiä, tulkintoja ja selityksiä. Mutta mikään lievennys tai hengellistävä tulkinta ei voi viedä terää siltä, mitä Jeesus sanoo.

Markus kertoo Jeesuksen ja ”muuan miehen” tapaamisesta heti sen kohtauksen jälkeen, josta Vanhan kirkon alttaritaulu kertoo. ”Totisesti: joka ei ota taivasten valtakuntaa vastaani niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse. Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä. Kun Jeesus lähti jatkamaan matkaansa, muuan mies tuli juoksujalkaa, polvistui hänen eteensä ja kysyi: Hyvä opettaja…”

Näyttää siltä, että mies oli tosissaan. Hänellä oli kiire Jeesuksen luokse, hänellä oli huoli omasta sielustaan. Tilanteessa on kiihtymystä, omistautumista, myös miellyttämisen halua. Mutta Jeesuksen katse on tarkka. Hän valaa öljyä miehen sisimmässä kuohuville laineille. ”Miksi sanot minua hyväksi?” Ei näin. Katso Jumalaan. Älä etsi vastausta hengellisiltä opettajilta, edes siltä, joka edessäsi seisoo. Älä luo itsellesi vääriä sitoumuksia. Jos olet kiinnostunut iankaikkisesta elämästä, älä kiinnity lempipappiisi, älä juokse opettajien perässä. Etsi Jumalan tahtoa.

Mutta juuri sitä tämä rikas mies kertoo nuoruudestaan lähtien etsineensä ja sen mukaan halunneensa elää. Jeesuksen silmissä on edelleen sama Jumalan valtakunnan katse, jolla hän katsoi luokseen tuotuja lapsia. En tiedä, mitä hän näki edessään olevassa miehessä, kun evankelista kertoo, että hän rakasti tätä. Niin lähellä Jumalan valtakuntaa. Niin lähellä, vain tämä puuttuu: ”mene, myy, anna, tule, seuraa”.

Evankeliumeissa kerrotaan monista, jotka lähtivät epäröimättä seuraamaan Jeesusta, kun hän kutsui. Rikkaan miehen tapaus on tähän nähden traaginen epäonnistuminen. Hänestä olisi voinut tulla yksi apostoleista. Mutta: ”mies synkistyi”. Sananmukaisesti ”hänen kasvonsa valahtivat”. Ilmaisu kuvaa samanaikaista hätkähtämistä ja synkistymistä, jonkinlaista kauhistusta. Oliko mies paikalla, kun Jeesus siunasi lapsia? Seurasiko hän tilannetta kiinnostuneena muiden olkien yli? ”Näinkö lapsellisen helppoa on päästä Jumalan valtakuntaan? Mutta mitä se tarkoittaa juuri minulle? Miten minä saavutan iankaikkisen elämän? Minun on saatava tietää…” Niin mies lähtee juoksemaan Jeesuksen perään. Tyrmäys on kova. ”Mene, myy, anna, tule, seuraa”. Opetuslapset seuraavat hämmentyneinä sivusta. Ja heidän kauttaan kysymyksestä tulee meille henkilökohtainen. ”Kuka sitten voi pelastua?”

Jeesuksen alkuperäiset sanat jäävät voimaan: ”Jumalan valtakuntaan on todella vaikea päästä”, erityisesti jos on rikas. Helpompi on syödä jäätelöä helvetissä. Mutta todellista rikkautta on se, että kuolee rikkauksille. Anthony de Mello kertoo intialaisesta miehestä, joka kuuli, että hänen kotikylänsä liepeille oli tullut kerjäläismunkki. Hän lähti juoksujalkaa etsimään tätä ja huusi hänet nähdessään: ”Kivi! Jalokivi! Anna minulle heti kallisarvoinen jalokiveni!” – ”Mikä kivi?” munkki kysyi. – ”Viime yönä Shiva ilmestyi minulle ja sanoi, että tapaisin kerjäläismunkin ja häneltä saisin jalokiven, oka tekisi minut rikkaaksi koko loppuelämäni ajaksi.” Kerjäläismunkki kaiveli pussiaan ja veti esille kiven. ”Hän varmaankin tarkoitti tätä kiveä”, munkki sanoi ja ojensi sen kyläläiselle. ”Löysin sen muutama päivä sitten. Voit aivan hyvin saada sen.” Mies tuijotti kiveä ihmeissään. Se oli lähes ihmisen pään kokoinen valtava timantti, todennäköisesti suurin, mitä koko maailmasta löytyi. Mies otti timantin ja meni pois. Koko yön hän pyöri valveilla vuoteellaan. Seuraavana päivänä hän meni aamun koittaessa kerjäläismunkin luo ja sanoi: ”Anna minulle sitä rikkautta, jonka avulla voit antaa pois tällaisen timantin noin huoletta.”

Kaksi viikkoa sitten esitin saarnassani arvelun, että Jeesuksen armon julistukseen voi suhtautua ainakin kahdella vastakkaisella tavalla. Saarnajatkoilla käyty keskustelu vahvisti tätä arviota. Yksi tapa on etsiä Jeesuksen julistuksesta niitä kohtia ja painotuksia, joissa hän vahvistaa vanhatestamentillisen lain merkitystä. Tällä tavalla kyse synnistä, parannuksenteosta ja pelastuksesta pysyy sievästi kasassa. Syntiä on se, minkä Raamattu sanoo synniksi. Sitä pitää välttää. Pelastus on sitä, että omaksuu oikean opin ja oikeat käsitykset. Tämä suhtautumistapa on sitä, mistä ranskalainen kristitty filosofi Jacques Ellul on käyttänyt nimitystä ”Kristillisyyden outo vääristymä”. Siitä, minkä piti vapauttaa lain alaisuudesta, onkin tullut lain jatke.

Toinen tapa suhtautua on nähdä Jeesus radikaalina uudistajana, joka tuli heittämään pois kaiken uskonnollisen tiukkapipoisuuden ja antamaan tilalle rakkauden ja suvaitsevaisuuden sanoman. Jeesuksen sanoman pahimpana esteenä ovat ne nykyajan omavanhurskaat fariseukset, jotka kaikkein suvaitsemattomimmin häntä luulevat puolustavansa. Tämä suhtautumistavan ongelmana on, että se ei lopulta tarvitse Jeesusta mihinkään. Pelastus jää täysin ihmisen oman vapautumisprosessin varaan.

Mutta Jeesus todellakin kutsuu meitä tämän rintamalinjan taakse tai yläpuolelle, kokonaan toisenlaiseen katselutapaan. Jeesuksen opetuksessa Jumalan laki epäilyksettä ja kokonaan säilyttää asemansa. Mutta hän osoittaa täysin uuden ja toisenlaisen suhtautumistavan siihen. Jaakobin kirjeessä tätä kutsutaan ”vapauden laiksi”. Rikas mies, joka tuli juosten etsimään vastausta hengelliseen janoonsa, osasi kyllä lain ja noudatti sitä. Mutta hän luki lakia niin kuin lukee ihminen, joka haluaa säilyttää itsellään viimeisen sanan. Laki oli hänelle luettelo kiellettyjä asioita ja niiden välttämistä. Ellei jokin ole erikseen kiellettyä, se on sallittua.

Jeesuksen suhtautuminen lakiin lähtee toista kautta. Rakkaus toteuttaa lain. Yksittäisten kieltojen noudattaminen on mitätöntä sen rinnalla, mihin rakkaus ohjaa. Voit olla hyvä ihminen, kun et varasta keneltäkään. Mutta Jumalan valtakunnan kansalainen sinusta tulee vasta, kun annat omastasi. Olet kunnon kansalainen, kun et tapa, raiskaa, roskaa, etkä huoraa. Kristuksen seuraaja olet vasta, kun iloiten kärsit näitä kaikkia ja siunaat niitä, jotka sinulle sellaista tekevät. ”Kuka sitten voi pelastua?”

Jeesus asetti meidän keskellemme lapsen. ”Joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, se ei sinne pääse.” Ota hänet vastaan niin kuin lapsi. Älä jätä varauksia. Tule hänen luokseen ja anna sydämesi hänelle, kun otat hänet vastaan leivässä ja viinissä.

On vain Jumala ja pelko

2011-07-31T15:57:00.002+03:00

[Julkaistu elokuun Vanha kirkko nyt tiedotteessa]

Heinäkuun helteiden keskelle iski pommi, kun uutiskuvat Utöyan saaresta saavuttivat tietoisuutemme. Jotain meni peruuttamattomasti rikki Norjassa ja samalla myös Suomessa. Rukoilemme yhdessä norjalaisten kanssa läheisensä menettäneiden puolesta.
Menetettyä viattomuutta ei voi saada takaisin. Lapsuuden huolettomat kesät eivät palaa. Ja luopuminen on vaikeaa. Itsesuojeluvaisto tekee ihmisistä itsekkäitä olioita. Haluaisimme pitää asiat sellaisina kuin ne ovat. Menettäminen voi pelottaa. Joitakin huolestuttaa maahanmuutto, ikään kuin sen myötä jotain menetettäisiin.
Kun ihminen pelkää menettävänsä jotain, syntyy ristiriita. Menettämisen pelko luo vihaa. Viha on tunne. Tunteissa ei ole mitään pahaa. Ne kertovat viestin, jota on syytä kuunnella tarkkaan. Mutta liian usein ihminen kiinnittyy ja samastuu tunteisiinsa niin voimakkaasti, että tunteet alkavat hallita. Kun pelon aiheuttama viha hallitsee, seuraukset ovat arvaamattomia. Tunteeton ihminen ei enää ollenkaan tunnista omia tunteitaan.

On sanottu, että maailmassa on vain kaksi asiaa: Jumala ja pelko. Jumala on rakkaus. Jumalan ulkopuolella on vain pelkoa. Sinne, missä Jumala on, ei pelko mahdu.
Maailmassa on monta syytä pelätä, monta syytä takertua menneeseen, monta syytä vihastua. Luulen, että juuri siksi Raamattu opettaa, että Jumalan pelko on viisauden alku. Tuomalla yhteen nämä kaksi toisilleen vastakkaista sanaa, Jumalan ja pelon, Raamattu osoittaa tien pois pelon hallitsemasta maailmasta.

Kun säikähtänyt sielu tulee peloissaan Jumalan luokse, se löytää sieltä rakkauden. Mitään ei tarvitsekaan pelätä. Ihminen alkaa nähdä maailman toisin silmin, rakkauden silmin. Jeesuksen silmin. Pelon tilalle tulee kiitollisuus kaikesta siitä hyvästä, mitä on. Kiitollisuudesta kasvaa toisten kunnioitus ja hyvät tavat.

Meidän on määrätietoisesti toimittava hyvän puolesta pahaa vastaan. Pahan edessä ei pidä lamaantua. Vihastuminenkin on hyvä, jos se auttaa näkemään vääryyden ja toimimaan oikeuden puolesta. Mutta: ”Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen paha. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.” (Ef. 4:26-32)

Miten tätä on niin vaikea ymmärtää?

2011-07-17T12:43:00.002+03:00

Saarna 17.7.2011 Vanha kirkko

Armahtakaa!
Joh. 8:2-11, Room. 2:1-11, 2. Sam. 12:1-10,13

Aviorikoksesta tavatun naisen tapaukseen voi suhtautua ainakin kahdella tavalla. Joko niin, että näemme kivittämisen aviorikoksen vuoksi täysin kohtuuttomana rangaistuksena, joka liittyy menneeseen aikaan ja sen miesvaltaiseen yhteiskuntajärjestykseen, jonka Jeesus tuli asettamaan kyseenalaiseksi ja korvaamaan armon ja rakkauden sanomalla. Nykyään ymmärrämme, että aviorikos ei ole rikos ollenkaan, vaan puhtaasti aikuisten ihmisten välinen sopimuksellinen asia, johon pitäisi suhtautua kypsästi ja ymmärtävästi.

Toinen evankeliumin lukija voi ajatella, että aviorikos on oikeasti vakava rikkomus Jumalan säätämää elämän järjestystä vastaan. Juuri siksi kysymys naisen kohtalosta oli niin tärkeä. Ja vasta kun ymmärrämme, mikä on rikos, voidaan ymmärtää, mitä armahtaminen tarkoittaa.

Nämä kaksi vastakkaista suhtautumistapaa johtavat vastakkaisiin käsityksiin siitä, mitä evankeliumi meille opettaa ja mihin se meitä johtaa. Jos katsomme, että kivittäminen aviorikoksen vuoksi oli täysin väärä ja kohtuuton rangaistus, eikä mitään varsinaista rikosta ollut edes tapahtunut, näemme Jeesuksen uuden järjestyksen luojana. Hän tuli kumoamaan Vanhan testamentin lain, patriarkaalisen valtajärjestelmän ja ylipäänsä kaiken uskonnollisen ja moraalisen jäykkäniskaisuuden. Niiden sijaan hän tarjosi suvaitsevaisuutta ja rakkautta, jotka kylläkin kirkko aika nopeasti hänen jälkeensä unohti.

Jos katsomme, että aviorikos on vakava rikkomus, näemme Jeesuksen Vanhan testamentin Jumala-uskon jatkajana ja sen alkuperäisen ihanteiden palauttajana. Hän piti voimassa lain, mutta osoitti tien sen yli anteeksiannon ja armahduksen kautta.

En vaadi sinua nyt valitsemaan puoltasi. Luulen, että tästä kirkosta löytyy molempien näkemysten kannattajia. Ja voi olla, että moni haluaisi asettua jonnekin ääripäiden väliin. Mutta jos pohdimme omaa kantaamme näiden vaihtoehtojen välillä, vaarana on, että näemme asian liian pinnallisesti ja menetämme sen keskeisen sisällön. Jeesuksen sanoma ei aseta meitä johonkin moraaliseen kompromissin tilaan, päättämättömälle harmaalle alueelle, jossa ymmärretään hieman avionrikkojaa, mutta ollaan kuitenkin vaivihkaa ylläpitämässä sitä järjestelmää, jonka vuoksi hänet kivitetään. Tällaisenahan kirkko tänä päivänä usein nähdään. Että se huojuu moraalikysymyksissä epämääräisesti ääripäiden välillä kykenemättä oikeasti sanomaan mitään, millä on merkitystä. Siksi monet kaipaavat kirkolta voimakasta irti–sanoutumista vanhentuneista asenteista, kun toiset taas odottavat jämäkkää sitoutumista muuttumattomaan sanomaan. Ja papeille annetaan pisteitä sen mukaan, ovatko he saarnanneet oman kirkkopoliittisen korvasyyhyn mukaan.

Pitäisikö raiskaajat kastroida? Uusi oikeusministeri Anna-Maija Henriksson on esittänyt, että seksuaalirikollisille voitaisiin tarjota lääkekastraatiota ennaltaehkäisevänä hoitona. Ehdotus on kohtuullisen maltillinen, mutta nettikeskustelu kertoo, että kansa haluaa selkeämpää linjaa. Mitä mieltä olet? Veitsellä poikki ilman sääliä? Samat rintamalinjat, vaikka tällä kertaa ja tässä ajassa syytettynä on toisenlainen seksuaalirikollinen. Meidän normimmehan ovat erilaisia. Mutta asetelma on muuten sama.

Kysymys ei ole avionrikkojanaisen tapauksessa eikä missään muussakaan moraalia tai seksuaalisuutta koskevassa kysymyksessä ole valinnasta kahden ääripään – kaikkea ymmärtävän suvaitsevaisuuden tai tiukan rangaistuskäytännön – välillä. On kyse ihmisen sydämestä, synnistä ja sen voittamisesta. Miten yhteiskunnan tulee toimia, että siellä säilyisi rauha ja hyvät tavat? Ratkaisun täytyy olla toisella tasolla, toisessa ulottuvuudessa. Jos se ei olisi toisella tasolla, mitä Jeesuksen opetus silloin olisi muuta kuin poliittista aktivismia? Kuinka vaikeaa tämän asian ymmärtäminen voi oikein olla? Kuinka vaikeaa voi olla käsittää, että Jeesuksen tarkoituksena ei ollut tehdä meistä oppineita toistemme tuomitsijoita, jotta saisimme tuntea moraalista paremmuutta? Tässä on kyseessä koko kristillisen elämäntavan uskottavuus.

Mitä Jeesus kirjoitti hiekkaan? – Valehtelija – pahanpuhuja – ehkä hän kirjoitti viittauksia kymmenen käskyn lakiin – varas – sapatinrikkoja. Emme voi tietää. Mutta se, mitä hän kirjoitti, tavalla tai toisella siirsi naista syyttäneet fariseukset sille toiselle tasolle, jolla Jeesus haluaisi meidän jokaisen olevan. Jokainen käsky on yhdenvertainen suhteessa toisiin. Jos olet rikkonut yhtä käskyä, olet lain edessä syyllinen, vaikka olisit pitänyt kaikki muut. Jos olet nuhteeton avioliitossasi, mutta puhut pahaa ystävästäsi, olet syyllinen. Jos olet aina kunnioittanut toisen omaisuutta, mutta et pyhitä lepopäivääsi, olet syyllinen. Et ole yhtään sen parempi kuin avionrikkoja tai seksuaalirikollinen. Fariseuksen ymmärsivät vihjeen ja vanhimmasta nuorimpaan poistuivat paikalta.

Juuri tällä teollaan Jeesus osoitti yhdistävänsä molemmat ääripäät. Hän epäilemättä ja ehdottomasti piti yllä Vanhan testamentin lain. Sanoihan hän itse vuorisaarnassa, että hän ei ole tullut kumoamaan lakia ja että laista ei katoa pieninkään välimerkki. Mutta samalla hän sanoi tulleensa täyttämään lain. Siis poistamaan siitä aiheutuvan rangaistuksen.

Laki on sitä, että pidetään huolta asioista. Jos moottorisahan sytytystulppa pääsee kastumaan, se ei käynnisty, ellei tulppaa ensin kuivaa. Puutarhan vesipumpusta on poistettava vesi talven ajaksi tai se jäätyessään halkeaa. Kaivo on pidettävä puhtaana tai sen vesi voi tehdä sairaaksi. Vaimolle on lausuttava kauniita sanoja juuri silloin, kun hän ei ole niin viehättävän näköinen, tai avioliitosta tulee onneton. Aviomiehelle on osoitettava kunnioitusta juuri silloin, kun hän ei näytä sitä ansainneen, tai puolisot ajautuvat erilleen. (Nämä kaksi viimeistä esimerkkiä eivät ole ihan verrattavissa puutarhan työkaluihin, koska ihminen on niin paljon monimutkaisempi kuin kone. Mutta periaate on sama.)

Useimmista ongelmista voi selvitä maksamalla: ostamalla uuden moottorisahan tai vesipumpun tai tilaamalla lokapojat kaivon puhdistukseen. Se on melkein kuin armoa. Laiminlyöty huolto tulee korjatuksi ja taas koneet käy. Mitä enemmän on rahaa, sitä enemmän voi ostaa ja olla välittämättä. Avioero on samanlainen hätäapu. Ostamisessa ja uuden hankkimisessa on jotain, joka jäljittelee armoa. Ehkä siksi uuden haalimiseen on niin helppo addiktoitua. Mutta se ei ole sitä. Armahtaminen tulee kuvaan mukaan vasta, kun ei ole taitoa eikä rahaa eikä mitään muutakaan keinoa korjata sitä, minkä on rikkonut. Ja kun pakoon ei pääse. Niin kuin esimerkiksi silloin, kun on rikkonut ihmissuhteen. Kun on toiminut himojensa ja hetken mielijohteen vuoksi ja samalla rikkonut jotain kaunista ja ainutlaatuista niin kuin avioliiton. Vasta silloin ollaan ytimen äärellä. Armosta ja laista ei varmaan pitäisi edes keskustella mukavassa seurassa viinilasillisen ääressä, kun kaikki ovat ystävällisiä toisilleen ja olo on raukean mukava. Laki ja armo tulevat merkityksellisiksi vasta, kun jotain on mennyt peruuttamattomasti rikki ja on paha olla. Silloin olet joko syytettynä ringin keskellä tai kivi kädessä ringin reunalla.

Ja silloin Jeesus osoittaa kolmannen tien, sen joka johtaa elämään uuteen yhteyteen. Jos olet ringin reunalla kivi kädessä, hän sanoo: ”Kuinka näet roskan, joka on veljesi silmässä, vaikka omassa silmässäsi on hirsi? – Teille on opetettu: Älä tapa. Se joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion. Mutta minä sanon teille, jokainen joka vihastuu veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion.” Ja jos olet ringin keskellä syytettynä, epäonnistuneena, pahan virheen tehneenä, Jeesus sanoo: ”Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan. – Rukoilkaa te näin: Isä meidän, anna meille anteeksi meidän velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa. – En minäkään sinua tuomitse. Mene, äläkä enää syntiä tee.”

Jeesuksen osoittama tie on ainoa vastaus riitojen ja loukkauksien haavoittamalle ihmiskunnalle. Se on tie, jolla kohtaamme Jumalan hyvän, elämää ylläpitävän lain, oman syntimme tätä lakia vastaan ja Jeesuksen rakkauden meitä langenneita kohtaan.

Seuraavat sata vuotta

2011-07-16T16:02:00.002+03:00

Olen monesti miettinyt, mihin mun bloggausinto hävisi. Mulla on siihen joitain selityksiä, mutta ehkä ne eivät ole tärkeitä. Välillä kuitenkin tulee tunne, että nyt olis hyvä kirjoittaa.

Pidin kolmen viikon kesälomapätkän ja palasin töihin tällä viikolla. Huomenna sunnuntaina on messuvuoro Vanhassa kirkossa. Jos muistan ja ehdin, laitan saarnan tänne tuoreeltaan.

Kesän avoimet ovet torstai-iltaisin ovat toimeen erinomaisesti siitä huolimatta, että olin muutaman viikon pois. Ja miksipä ei. Meillä on siinä loistava tiimi innokkaita ja osaavia ihmisiä. Kohtaamisia ja rukoushetkiä on ollut kymmenittäin ja mikä tärkeintä, kirkosta on tullut paikka, jossa on kiva olla. Tänä torstaina tosin suntio Ritva, joka viimeisenä samutti valot ja oli lähdössä pois, joutui kännisen miesjoukon huuteluiden ja uhkailujen kohteeksi. Onneksi hän sai oven kiinni ennen kuin ryntäsivät sisään. Olivat kuulemma rymistelleet ja huudelleet oven takana pitkään, eikä Ritva uskaltanut lähteä ulos. Poliisi tuli paikalle 20 minuutin viiveellä, jolloin joukko kuitenkin oli jo ehtinyt poistua. Harmi. Tällaiseenkin pitää siis varautua. Seuraavilla kerroilla huolehdimme, että kukaan ei jää yksin viimeisenä taloon.

Loma meni mökkiläisenä. Saimme kattohuovan laitettua, terassin kattolaudat maalattua ja muuta vastaavaa pientä. Talvella vielä mietin, että mitenköhän sitä osaa olla yhdessä paikassa, kun ikinä ennen en ole aikuisiällä viettänyt mökkielämää muutamaa päivää enempää kerrallaan. Tosin tähän asti olemme aina olleet jonkun toisen nurkissa vieraina. Hyvin se meni. Kun on oma tupa ja oma lupa, riippukeinua jäi jopa vähän ikävä.

Jotain yritin lueskellakin, mutta päivät menivät enimmäiseen touhuiluun. Sain synttärilahjaksi Serafim Seppälän kirjan Valo jää (Dostojevskin, Khalin Gibranin ja Nikos Kazantsakisin ajattelusta). Gibran-osio vaikutti kiinnostavalta elämänkertatietoineen. Sain ystäväpariskunnalta myös 70-lukulaisen kulttiteoksen Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Tartuin siihen hieman epäröiden, mutta kirja osoittautui mainioksi kesälukemiseksi. Ainakin opin sen, että pienmoottoreista (kuten moottorisaha, ruohonleikkuri ja siimaleikkuri) on pidettävä huolta, että ne toimivat. Ja että välinpitämättömyys laadun ylläpitämisestä on filosofinen valinta. Ehkä nämä ajatukset kuuluvat läpi myös huomisessa saarnassa.

Tiistaina hengailin stadissa viimeisenä vapaapäivänä ennen töihin paluuta ja nappasin Akateemisesta George Friedmanin kirjan The Next 100 Years. A Forecast for the 21st Century (Doiubleday 2009). Harvoin saa lukea niin läpeensä kyynistä ja jollain tavalla arroganttia tekstiä. Osittain tyylilaji ehkä johtuu valitusta metodista. Friedmanin ennustus perustuu harvojen ja valittujen maailmanpolitiikkaan vaikuttavien muuttujien analyysiin. Yksi merkittävimmistä muuttujista on maapallon väestönkehitys, jonka Friedman ennustaa hidastuvan ja pysähtyvän sadan vuoden sisällä. Tästä on ilmeisesti jo merkkejä olemassa. Kaikkihan tiedämme, että väestön pieneneminen on vakava haaste Venäjälle ja osittain myös läntiselle Euroopalle. Tästä aiheutuu lisääntyvää työvoimapulaa, joka taas johtaa enenevään muuttoliikkeeseen ja geopoliittisten asetelmien muuttumiseen.

Yllättävää - ja varmasti myös kiistanalaista - on se, että Friedman ei usko sen enempää Venäjän kuin Kiinankaan menestykseen. Yhdysvallat sen sijaan hallitsee suvereenisti. Nykyiset talousongelmat ovat merkityksettömiä, kun mitataan pitkäaikaista taloudellista kestävyyttä. Venäjän osalta negatiivinen väestönkehitys on suurin ongelma. Vladimir Putinin maakaasuun ja muihin raaka-aineisiin perustuva kasvustrategia antaa Venäjälle ensin lisäresursseja, mutta Friedmanin ennustuksen mukaan trendi kääntyy ja Venäjä pirstaloituu 2020-luvulla. Myös Kiina osoittautuu Friedmanin mukaan paperitiikeriksi. Sen huima taloudellinen kasvu ei perustu todelliseen tehokkuuteen, vaan köyhän sisämaan riistoon. Tämän vuoksi hän ennustaa, että sisäinen paine aiheuttaa Kiinassa joko uuden sisäänpäin käpertymisen (mitä hän pitää todennäköisempänä) tai jakautumisen (mikä on epätodennäköisempää).

Kiinan ja Venäjän sijaan Friedman nostaa Japanin, Turkin ja Meksikon merkittävimmiksi Yhdysvaltain hegemonian uhkatekijöiksi. Kirjan uskottavuus alkaa ainakin minun silmissäni rakoilla siinä vaiheessa, kun Friedman visioi 2050-luvulla käytävää avaruussotaa Yhdysvaltain ja Japanin välillä. Tosin onhan sellaista ennenkin nähty.

Kirjan herättämä peruskysymys liittyy kuitenkin ihmiskuvaan. Voidaanko maailmanhistoriaa todella ennustaa näin täysin piittaamatta ideologisista ja arvokysymyksistä? Eikö sillä ole mitään merkitystä, minkä katsotaan olevan oikein ja hyvää? Friedman rakentaa pelinappulansa pelkästään raaka-aineista, väestönkehityksestä, kaupankäynnistä ja sotilaallisesta voimasta. Jossain mielessä 1900-luku opettaa, että juuri näin ihmiskunta toimii. 1800-luvulla kai ajateltiin, että oltiin jo kehitytty niin viisaiksi, että mitään sotaa ei enää tule. Toisin kävi.

Mielenkiintoinen yksityiskohta liittyy Friedmanin ennustukseen perinteisten perhearvojen konkurssista. Myös tämä liittyy väestönkehitykseen. Osama bin-Ladenin ja muiden jihadistien retoriikka länsimaita vastaan on täynnä viittauksia naisten tasa-arvoiseen asemaan. Fundamentalismille (myös kristilliselle) juuri naisen vapautuminen on punainen vaate. Tilastollisesti asialle ei kuitenkaan voi mitään, vaikka muutos aiheuttaakin levottomuuksia. Kun ihmiskunta kaikkialla vähitellen hyväksyy sen ajatuksen, että lapsi ei ole vanhempiensa tulonlähde, vaan päinvastoin vaatii vanhemmiltaan taloudellista tukea koulutuksen muodossa, lapsia ei luonnollisestikaan enää haluta hankkia samaan tahtiin kuin ennen. Vielä sata vuotta sitten Suomessakin voitiin ajatella, että lapset tuovat mukanaan vaurautta. Nyt on toisin päin. Lapset tulevat kalliiksi. (Dokumenttiohjelma kaakaoplantaaseilla työskentelevistä lapsista on hyvä osoitus tästä. Kenellekään ei tulisi edes mieleen vaatia, että vanhemmilla on oikeus käyttää lapsiaan tulon hankkimiseen.)

Kun lapsista tulee taloudellinen taakka, lapsia hankitaan kaikkialla maailmassa entistä vähemmän. Tämä vaikuttaa paitsi väestönkasvuun myös naisten asemaan. Naisten eliniästä enää pieni osa kuluu lasten synnyttämiseen ja kasvattamiseen. Näin on jo tapahtunut meillä ja muualla länsimaissa. Kun lapset ja heihin liittyvä taloudellinen motivaatio ei enää pidä perheitä yhdessä, perhearvot muuttuvat. Elinikäinen avioliitto ei enää tunnu järkevältä eikä merkittävältä. Käytännössä länsimaissa on jo siirrytty moniavioisuuteen. Toistaiseksi avioliittoja voi olla vain yksi kerrallaan, mutta vaikka kuinka monta peräjälkeen. Perinteinen perhekäsitys on joutunut kyseenalaiseksi, mutta kukaan ei vielä osaa sanoa, mitä tulee tilalle. Yksittäiset ihmiset muovaavat omilla valinnoillaan maaperää uudelle arvojärjestelmälle, mutta toistaiseksi vallitsee hämmennys.

En ole lukenut vielä kirjaa loppuun asti. Mitä pidemmälle mennään, sen epävarmemmiksi ja spekulatiivisemmiksi Friedmanin argumentit käyvät. Oikeastaan ostin jo ennen lomaa hänen myöhemmän kirjansa The Next Decade. Se oli kuitenkin niin yksitotista Yhdysvaltojen imperialismia, että jäi kesken. Ehkä ymmärrän Friedmanin pyrkimyksiä nyt paremmin.

Kaivon pohjalta kirkkauteen

2011-05-15T13:18:00.003+03:00

Saarna 15.5.2011 Vanha kirkko

Jumalan kansan koti-ikävä, 3. sunnuntai pääsiäisestä, Jubilate
Ps 66:3-9, Jes. 54:7-10; 2. Kor. 4:16-18; Joh. 17:11-17

Olen kuluneella viikolla saanut hyvän oppitunnin elämän ehkä tärkeimmästä asiasta, nimittäin juomavedestä. Mehän hyvin tiedämme, että ilman vettä ei ole elämää, mutta niin kauan kuin sitä tulee hanasta kääntämällä, meidän ei tarvitse edes ajatella koko asiaa. Meillä on mökillä rengaskaivo. Siinä on 10 rengasta eli se on noin 5 metriä syvä. Se piti puhdistaa. Tehtävään on varmasti olemassa ammattimaisia välineitä ja osaamista, mutta minulla ei ollut kumpaakaan. Pumpun letku irtoili, niin että kaivon tyhjentäminen oli hankalaa. Tikkaat olivat hieman liian lyhyet, niin että pohjalla seistessä alin porras oli vatsan korkeudella. Kun saappaat samaan aikaan upposivat nilkkaa myöten liejuun, oli pakko tunnustaa, että kropan notkeus ei ole enää nuoren miehen tasolla. Liejua olisi pitänyt jollain lapioida ämpäriin, mutta muuta työvälinettä ei löytynyt kuin saunan kauha. Sen käänteleminen ahtaassa kaivossa osoittautui lähes mahdottomaksi, kun kyykkyyn ei mahtunut ja tikkaat roikkuivat juuri sillä korkeudella, missä käsien olisi pitänyt mahtua liikkumaan. Lisäksi jokainen ämpärillinen liejua, joka nostettiin ylös kolahteli tikkaiden puolapuihin ja sieltä viiden metrin korkeudesta putoili liejuisia paakkuja omaan päähän. Oli siis vedettävä tikkaat ylös. Kun se oli tehty, työskentely hieman helpotti. Tajusin kuitenkin selvästi yhden asian. Yksin ahtaan kaivon pohjalla oleminen ei ole kivaa. Minulla oli maan pinnalla kaveri, joka laski tikkaat alas, kun pyysin. Entä jos ei olisi ollut? Nouseminen kylmästä kaivosta ylös maan pinnalle oli kuin uudesti syntyminen, nouseminen kuolemasta elämään, häikäisevä kirkkaus ja lämpö.

Olemme tänään tekemisissä suurten ja voimakkaiden vastakohtien kanssa. Jeesuksen rukous asettaa vastakkain maailman ja Jumalan todellisuuden. Paavali kirjoitti korinttilaisille samasta vastakohtaisuudesta sanoilla näkyvä ja näkymätön: ”Näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.” Näkyvään maailmaan kuuluvat ahdinko ja ulkonaisen ihmisen murtuminen. Näkymättömään Jumalan todellisuuteen kuuluvat uudistuminen ja ”määrättömän suuri, ikuinen kirkkaus”. Vastakohdat löytyvät myös Jesajan kirjasta: jättäminen ja sen vastakohtana takaisin hakeminen; vihan vimma ja sen vastakohtana rakkaus; Nooan ajan tulvavedet ja niiden vastakohtana horjumaton rauhaliitto.

Vastakohtien kautta Jumalan sana kehottaa meitä tänään jättämään taakse pikkusieluisen omaan napaan katsomisen, omien kipujemme alle sortumisen, ja odottamaan rohkeasti – jopa riemuiten – sitä, mikä on tulossa. Miten tällaiseen vakuutteluun tulisi suhtautua? Onko sille jotain perusteluja?

Tänään vietetään kaatuneitten muistopäivää. Sotaorpojen sieluun jäi isän kuolemasta pysyvä jälki. Moni heistä on kertonut, että vasta viime vuosina tästä syvälle iskeneestä haavasta on saanut ja voinut kunnolla puhua. Vastaavia menetyksen ja syvän, peitetyn kivun kokemuksia on tietysti myös monilla muilla: sotaleskillä, Karjalan evakoilla, jokaisella jonkin äkillisen ja väkivaltaisen menetyksen kokeneilla. Ehkä sinä olet juuri menettänyt jonkun ja sydämesi on kivusta hellänä. Olisiko ehkä vielä pahempaa, jos tämä joku ei ole edes kuollut? Hän on edelleen elämässäsi jollain tavalla, mutta yhteyttä ei enää ole. Vanhemman ja lapsen lämpimän rakkaussuhteen tilalle on tullut viha ja halveksunta. Aviopuolisoiden välisen hellyyden sijaan on tullut etäisyys, kovuus ja välimatka. En halua vertailla kokemusten rankkuutta. Jokainen kärsimys ja ahdinko on omansa ja yhtä vakavasti otettava. Kuinka tällaisen kivun kanssa eläneelle voisi yhtäkkiä julistaa menneiden taakse jättämistä ja näkymättömään hyvään uskomista?

Piti lukea Jesajan kirjan luku 54 kokonaan. Tiedämme, että Jesajan nimissä kulkevan profeettakirjan toinen osa, luvut 40-55 ovat peräisin alkuperäistä Jesajaa yli sata vuotta myöhemmältä ajalta, jolloin Juuda ja Jerusalem oli viety pakkosiirtolaisuuteen. Profeetta julistaa vieraassa maassa eläville maanmiehilleen lohdutusta: ”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani. Puhukaa lempeästi Jerusalemille ja kertokaa sille, että sen pakkotyö on päättynyt, että sen syyllisyys on sovitettu.” Säe toisensa jälkeen ja luku luvulta profeetta vakuuttelee paljon kärsineelle kansalle, että Jumala on edelleen historian herra ja asettaa asiat kohdalleen. ”Älä arkana pälyile ympärillesi, minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni.” Jumalan suunnitelmaan kuuluu, että hänen palvelijansa joutuu kärsimään, mutta kärsimyksellään ”hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. - - Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin, että hänet lävistettiin. Mutta kun hän antoi itsensä sovitusuhriksi, hän saa nähdä sukunsa jatkuvan.” Jopa viattoman kärsimyksellä on siis merkitys.

Juuri kärsivästä palvelijasta puhuvan luvun jälkeen tulee tänään kuulemamme profeetan sana: ”Hetkeksi minä sinut jätin”. Profeetta puhuu nyt kansan kärsimyksistä kielikuvilla, jotka jokainen voi ymmärtää, moni jopa omakohtaisesti. Israel on hedelmätön, hylätty vaimo, nainen joka ei ole koskaan synnyttänyt, leski, nuoruudessa häpäisty nainen. Hänelle nauretaan, häntä pidetään arvottomana, hänellä ei ole paikkaa arvostettujen ihmisten ja hyvien perheiden seurassa. Häpäistyn omassa mielessä alkaa syntyä hedelmättömiä ajatuksia omasta huonommuudesta. Itsesyytökset vaivaavat, mutta ne eivät johda mihinkään. On kuin ihminen kävisi joka viikko messussa tunnustamassa samat syntinsä, kuulusi joka kerta saman synninpäästön ja Jumalan armon vakuutuksen, mutta mitään ei tapahtuisi. Jumalan puoleen kääntyminen näyttää vain lisäävän sisäistä tuskaa. Ahdistavan tilanteen lisäksi ystävät ja naapurit alkavat nyt pilkata myös sitä Jumalaa, johon hylätty turvautuu. Ps. 69:9-13
"Minusta on tullut vieras veljilleni,
äitini pojat eivät minua tunne.
Kiivaus sinun temppelisi puolesta on kuluttanut minut,
ja minuun sattuu niiden pilkka,
jotka pilkkaavat sinua.
Minä itkin ja paastosin,
mutta siitäkin koitui minulle vain häpeää.
Minä pukeuduin karkeaan kankaaseen,
mutta minusta tuli vain pilkkalaulun aihe.
Missä ihmiset kokoontuvat, siellä puhutaan minusta.
Missä olutta juodaan, siellä lauletaan minusta."

I. Mitä Jumala sanoo profeetan välityksellä sille, joka ei ole koskaan synnyttänyt, joka tuntee alusta asti jääneensä vaille jotain, mitä kaikilla muilla näyttää olevan?

- Jes. 54:1-2 "Riemuitse, hedelmätön,
sinä joka et koskaan synnyttänyt!
Huuda riemusta, iloitse,
sinä joka et ole synnytyskipuja kokenut!
Nyt sinulla, hylätyllä, on enemmän lapsia
kuin konsanaan aviovaimolla, sanoo Herra.
Tee telttasi sija suureksi,
levitä säästelemättä kangasta asumustesi katoksi!
Pidennä köydet, iske lujaan vaarnat!"

Ja mihin tämä lupaus perustuu? Profeetan kuulijat tietävät täsmälleen, mihin lupaus viittaa. Se viittaa lapsettomaan kantaäiti Saaraan, jota Herra muisti omalla ajallaan, kun inhimillisesti kaikki näytti jo täysin menetetyltä. Vanhana Saara sai lapsen. Ja lupaus viittaa Hannaan, profeetta Samuelin äitiin, joka myös oli lapseton, mutta jonka rukoukseen vastattiin. Profeetan lupaus perustuu Jumalan hyviin tekoihin historiassa. Siksi ei ole samantekevää, minkälaisia historiateoksia luemme. Sanotaan, että historia on aina voittajien historiaa. Mutta Israelin kansan historia ja Raamatun historia on historiaa, johon jokainen häviäjä tai hävinnyt voi samastua. Koska se on pelastumisen historiaa, pelastushistoriaa.

II. Entä mitä Jumala sanoo profeetan kautta nuorena leskeytyneelle, sille, jolta on riistetty elämänilo?

- Jes. 54: 4-5 "Älä pelkää, ei sinua enää nöyryytetä,
älä häpeile, et sinä jää häväistyksi.
Nuoruutesi nöyryytyksen sinä saat unohtaa
etkä enää ole muistava leskeytesi häpeää,
5 sillä nyt sinun aviomiehesi on hän, joka sinut loi-- Herra Sebaot on hänen nimensä --
ja sinun lunastajasi on Israelin Pyhä -- häntä kutsutaan koko maanpiirin Jumalaksi."

Ja mihin tämä lupaus perustuu? Se perustuu ainutlaatuiseen suhteeseen, jonka vakuutena on Jumalan olemus maailmankaikkeuden luojana. Nyt tämä Luoja, joka on sinut tehnyt, lupaa ottaa aviomiehen ja sukulunastajan paikan. Muistatte varmaan kertomuksen Ruutista, jonka aviomies kuoli ja jonka anoppi olisi lähettänyt takaisin isänsä kotiin hylättynä, epäonnistuneena, ilman mahdollisuuksia äitiyteen ja lasten tuomaan turvaan. Ruut kuitenkin itsepäisesti ja uskollisesti jäi anoppinsa luokse ja löysi sitä kautta sukulunastajan, Boasin, joka otti Ruutin vaimokseen, ja heidän pojastaan tuli myöhemmin kuningas Daavidin isoisä. Se on pelastumisen historiaa. Lunastaja on se, joka ottaa hylätyn omakseen. Siksi ei ole myöskään yhdentekevää, minkälainen maailmankuva meillä on. Maailma, jossa Jumala on luoja, on maailma, jossa jokaiselle hylätylle on lunastaja.

III. Mitä Jumala sanoo profeetan suulla sinulle, hylätty ja toivonsa menettänyt?

Jes. 54:6-8 "Nyt Herra kutsuu sinua, hylättyä vaimoa, joka on toivonsa menettänyt.
-- Kuka voisi hylätä nuoruutensa vaimon, sanoo sinun Jumalasi.
-- Hetkeksi minä sinut jätin, mutta suuressa rakkaudessani minä nyt haen sinut takaisin.
Vain tuokioksi, vihani vimmassa,
minä käänsin kasvoni sinusta pois,
mutta minä armahdan sinua,
minun uskollisuuteni on ikuinen,
sanoo Herra, sinun lunastajasi.

Profeetan sana on oikeastaan järkyttävä. Se, että sinut on hylätty ja kaikki tuntuu toivottomalta, johtuu siitä, että Jumala on kääntänyt hetkeksi kasvonsa pois! Eikö juuri tässä ole tilaus ateistien kampanjalle: Jumalaa ei ole, nauti siis elämästä. Pistä elämä risaiseksi, keskity itseesi, äläkä odota muilta mitään. Mutta sellainen olisi vain valheellista oman ihmisyyden turruttamista. Liian moni on sitä yrittänyt ja itkien palannut Jumalan luokse.

Raamatun Jumala ei ole ihmisten määräiltävissä. Hän on Pyhä, täysin toisenlainen, ja siksi meidän näkökulmasta joskus pelottavakin. Me, jotka olemme ahtaassa kaivossa jalat liejussa ilman tikkaita, katsomme ylhäältä loistavaan valoon ja pelkäämme, että sieltä putoaa jotain meidän päähämme. Voi olla, että käsittääksemme sydämessämme olevan koti-ikävän, meidän on todella verrattava tätä elämää ahtaaseen kaivoon. Mutta tänne keskelle ahdistusta on tullut pelastaja, lunastaja, Jeesus Kristus. Hänet on laskettu alas kaivoon, meidän luoksemme. ”Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä Jeesus ois. Ei ketään hän luotansa sulje, eikä karkoita yhtään pois.”

Ja ensimmäisenä meidän joukostamme hän on myös noussut ylös Jumalan kirkkauteen, siihen maailmaan, johon meidän sydämemme kaipaa. Sinne, missä rakkaus ei enää jää vajaaksi, vaan saa täyttymyksensä. Ja hän on luvannut tulla takaisin ottaakseen meidät luoksensa.

”Sen tähden me emme lannistu. - - Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suurenikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään.” Siksi meillä on jo nyt syytä aitoon iloon ja täyteen toivoon. ”Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. - - En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus.”

Herra, pyhitä meidät totuudellasi, niin että sydämemme täyttää ilo ja syvä rauha. Auta meitä levittämään tätä valoa ja toivoa kaikille lähellämme oleville ja ahdistetuille.

Kirkon ovien pitää olla auki

2011-05-03T10:25:00.003+03:00

MATKALLA MONESTA SYYSTÄ

Matkalla voi olla monta syytä. Itse tunnistan ainakin kolme: pois lähteminen, päämäärä ja matkustaminen itsessään.

I. Lomamatkalle lähdetään matkan itsensä vuoksi. Bemari-mainoksessa mukavuusmatkailun ajatus on viety äärimmil-leen: ”Iloa on matka, joka ei pääty koskaan.” Mukavuudenhalu ei kuullosta kovin ylevältä tarkoitukselta, mutta ei sitäkään pidä on väheksyä. Kristilliseen ajatteluun kuuluu, että se, mikä on tärkeää, on tässä juuri nyt: matkaseura, välipysähdykset, eväiden nauttiminen.

II. Jos virta loppuu keskellä autiomaata, mukava lomareissu voi hetkessä muuttua eloonjäämiskamppailuksi. Viimeistään silloin tarvitaan päämäärä. Vaikeuksia on helpompi kestää, kun tietää, minne on menossa. Raamatussa on monta nimeä ihmisen elämän päämäärälle: Luvattu maa, taivas, koti, Jumalan kaupunki. Sinne!

III. Mutta matkalle voidaan lähteä myös siksi, että nykyiset olot ovat liian sietämättömät. Siksi Israel lähti muinoin Egyptistä. Siksi niin moni lähtee tänäänkin matkaan tietämättä, minne on menossa. Näen tässä kolmannessa matkan syyssä myös tärkeän opetuksen. On asioita, joiden vuoksi pitää lähteä liikkeelle, vaikka päämäärä on kaukana. Esimerkki: Se, että kirkon ovet ovat kiinni, kun kirkkopuisto on täynnä väkeä, ei ole oikein. Ovien pitää olla auki. On siis lähdettävä liikkeelle, vaikka emme vielä tiedä, minne tie vie.

PUISTON KAUTTA ANNANKADULLE

Noin kolme vuotta sitten kotonamme kokoontui joukko kristittyjä, joka halusivat olla seurakunnassa enemmän kuin sivustaseuraajia. Päätimme tavata kerran kuussa lauantai-iltapäivisin Agricolan kirkossa nyyttäreiden, rukouksen ja keskustelevan yhdessäolon merkeissä. Ideana oli, että jokainen tarvitsee jonkun, jonka kanssa voi rukoilla ja puhua hengellisistä asioista. Kyselimme yhdessä, mitä voisimme tehdä toisten hyväksi. Kutsuimme mukaan uusia kuin elefantit kuuluisassa lastenlaulussa. Kokoontumisten nimeksi päätimme antaa MATKALLA.

MATKALLA jatkuu, mutta hieman uusissa merkeissä. Kesällä leiriydymme Vanhan kirkkopuiston reunalle torstai-iltaisin. Kirkko on auki joka torstai kesä-elokuussa klo 17-21. Jos olet kiinnostunut olemaan mukana toteuttamassa torstai-iltoja, tule Vanhaan kirkkoon toukokuun viimeisenä torstaina 26.5.2011 klo 18. Syksyllä jatkamme Annankadun uuden toimintakeskuksen yhteydessä. Siitä lisää myöhemmin.

Kalaan lähtemisen sietämätön keveys

2011-05-02T09:33:00.003+03:00

Saarna vappupäivänä 1.5.2011 Vanhassa kirkossa (1. sunnuntai pääsiäisestä, ylösnousseen todistajia)

Joh. 21:1-14

Pekka oli kalamies. Hän sanoi: ”Minä lähden kalaan.”
Kuka kertoo, mihin maailma on menossa ja mitä kannattaa tehdä? Miksi kalaan meneminen ei olisi juuri nyt paras vaihtoehto?

Tässä saarnassa on noin kaksi osaa. Ensimmäinen osa toimii johdantona toiselle, jossa palaamme evankeliumin kertomukseen Pietarista Tiberiaanjärvellä.

Ennen vuosituhannen vaihdetta ennustettiin kiivaasti alkavan uuden ajanjakson suuria virtauksia. 20 vuotta sitten sosialismi oli kaatunut ja kylmän sodan aika oli ohi. Oltiin laajasti sitä mieltä, että yksilönvapauksien ja demokratian leviämisen myötä uskonnollisuus on nousussa. Uskonnon harjoittaminen liittyy sekä yksilön vapauteen että yhteisöllisyyteen. John Naisbittin Megatrendit 2000 ennusti uuden vuosituhannen uskonnollista heräämistä ja yksilöllisyyden voittokulkua. Amerikkalainen poliittinen historioitsija Francis Fukuyama esitti vuonna 1992 (The End of History and the Last Man) laajat perustelut sille, että yksilön itsemääräämisoikeutta kunnioit-tava länsimaistyyppinen demokratia on joistakin takaiskuista huolimatta jatkanut voittokulkuaan satojen vuosien ajan. 1900-luvulla sosialismi oli näyttänyt tarjoavan länsimaiselle demokratialle jonkinlainen vaihtoehdon, mutta se oli nyt osoittautunut pelkäksi harhaksi. Diktaattorit eivät voi kauan pysyä pystyssä, sillä vapauden ajatus leviää väistämättä kaikkialle. Hallintoa voi johonkin pisteeseen asti pitää yllä pelolla ja pakolla, mutta jos vallalla ei ole kansan hyväksymää oikeutusta, se ennen pitkää hajoaa. Historia on saavuttamassa päätepisteensä, kun kaikilla on samat vapaudet.

2000-luvun alku näytti muuttavan 1990-luvulla tehtyjä ennusteita. Uskonnollisuus kyllä oli nousussa, mutta ei suinkaan rauhan ja ystävyyden merkeissä. Islamilainen fundamentalismi ja siihen liittyvät terrori-iskut alkoivat hallita otsikoita. Kiinasta ja islamilaisesta maailmasta alkoi kuulua ääniä, että me emme halua teidän demokratiaanne. Meillä on erilainen ajattelutapa. Francis Fukuyama kirjoitti 90-luvulla esittämiin ajatuksiinsa laajan jälkikirjoituksen vuonna 2006. Asiat näyttivät nyt hieman toisenlaisilta. Demokratian ja yksilönvapauksien aatteet menestyvät edelleen piittaamatta maantieteestä, kielestä ja kulttuurista. Oli kuitenkin noussut esiin uusi ongelmallinen kysymys. Koskevatko vapaudet ensi sijassa yksilöä vai sitä yhteisöä, johon yksilö haluaa kuulua? ”Valtio on velvollinen puolustamaan vapauksista nousevaa moniarvoisuutta”, Fukuyama kirjoittaa. ”Nyt sen on päätettävä tulkitseeko se tämän moniarvoisuuden yksilöiden vai yhteisöjen näkökulmasta. Ja jos yhteisöjen näkökulmasta, millaisia yksilön vapauden rajoituksia yhteisöt voivat jäsenilleen asettaa.”

Juuri tästä samasta asetelmasta ja periaatteellisesta kysymyksestä keskustellaan tänä päivänä Suomessa. Voiko valtio määrätä, mitä kirkko opettaa? Voiko kirkko laatia itselleen erilaiset säännöt kuin vallitsevat muualla yhteiskunnassa? Kysymys ei koske vain Suomen ev.-lut. kirkkoa, vaikka toki ennen kaikkea sitä sen suuren koon vuoksi. Jos kristillinen usko on ja haluaa olla kansan yhteisen kokemuksen keskuksessa, sen on tavalla tai toisella otettava kantaa näihin kysymyksiin. ”Minä lähden kalaan” ei ole ollenkaan huono vaihtoehto, kun tilanne on epäselvä.

Pietari ja hänen seurueensa eivät tosin päässeet ongelmia pakoon edes kalassa. Saalista ei tullut. He eivät saaneet sinä yönä mitään. Luulen, että tähän täytyy pysähtyä. Pienistä vastoinkäymisistä tulee joskus suuria. Edessä ajava autoilija, naapurin kolina tai lapsen kiukuttelu voi aiheuttaa kohtuutonta ärtymystä, kun taustalla on iso hämmennys. Ärsyttävä keskustelu kirkossa siirtyy turhaksi ärtymykseksi arkisessa elämässä. Evankeliumin kertomus ei anna tähän mitään ratkaisua tai vastausta. Opetuslasten tunnelmat eivät ole kertomuksen kannalta olennaisia. Pääosassa ei ole Pietari, Tuomas eikä kukaan muukaan opetuslapsista.

Voi olla, että juuri tämä meidän on opittava yhä uudestaan. On kyllä totta, että jokainen on tärkeä. Jeesus kutsuu jokaista henkilökohtaisesti. Yksilö on tärkeä, yksilöllä on oikeus irtautua ympäristön paineista, tehdä mielenmuutos, lähteä seuraamaan uutta tietä. Yksilöllisyyttä ei pidä halveksia. Mutta. Tämä kertomus ei ole ensisijaisesti Pietarista, meistä tai minusta. Yksilöllisyys menee harhaan, jos sen sisältönä on vain minä. Länsimainen demokratia ja yksilönvapauksien korostus menee harhaan, jos sen sisältönä on vain minä. Todellinen yksilöllisyys alkaa vasta sanasta sinä.

Jeesus itse opetti, mitä se tarkoittaa. Hän, joka useaan otteeseen Johanneksen evankeliumin mukaan käytti itsestään sanoja ”minä olen”, opetti meille, mitä tarkoittaa asettaa toinen etusijalle. Hän, jolla ”oli Jumalan muoto, ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen, vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi.” Sinä muodostaa yhteyden. Ja se juuri oli Jeesuksen suuri tehtävä. Hän tuli luomaan yhteyden ihmisen ja Jumalan välille ja ihmisten kesken.

Jeesus osoitti omalla esimerkillään, että sinän sanominen ei tarkoita syrjään vetäytyvää luopumista omasta kutsumuksesta. Se ei ole epämääräistä nöyristelyä. Nöyristely on mukavuudenhalua, vastuun väistämistä, itsekeskeisyyttä. Nöyryys sen sijaan on toisen näkemistä arvokkaana. Siksi sanotaan, että todellinen nöyryys on totuudessa elämisen tottumus.

Nöyryydestä on paha saarnata, kun tajuaa, miten paljon sitä itseltä puuttuu. Vain vähäisessä määrin minua lohduttaa se, että myös Pietarilla saattoi olla jonkinlainen nöyryysongelma. Kun Magdalan Maria tuli kertomaan opetuslapsille, että Jeesuksen hauta on tyhjä, Pietari lähti paikalle juoksujalkaa. Toinen opetuslapsi, jonka nimeä Johannes ei paljasta, juoksi kuitenkin nopeammin ja oli paikalla ensin. Luulen, että tämä jäi harmittamaan Pietaria. Kun Jeesus ilmestyi Tiberiaanjärvellä opetuslapsille heidän ollessaan turhauttavan yön jälkeen väsyneinä veneessä, Pietari ei halunnut jäädä kakkoseksi. Se opetuslapsi, jonka nimeä evankelista Johannes ei paljasta, sanoi: ”Se on Herra!” Silloin Pietari välittömästi kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut ja hyppäsi veteen. Muut saivat tulla veneen ja verkon kanssa perässä.

Jokin tässä Pietarin ja Jeesuksen kohtaamisessa koskettaa. Ei tässäkään lopulta ollut kyse ensisijaisesti Pietarista ja hänen reaktiostaan. Tärkeää oli ylösnousseen kohtaaminen.

Kristityn elämässä, todistuksessa, lähetyskäskyn toteuttamisessa, maailman evankelioimisessa ei ole ensisijaisesti kyse minusta tai sinusta. Me olemme epävarmoja, osumme harhaan ennustuksissamme, teemme vääriä ja huonosti perusteltuja ratkaisuja, ajattelemme kaavamaisesti, sorrumme omahyväisyyteen, teemme nöyryyden hyveestä teennäistä nöyristelyä. Kaiken tämän vuoksi on ensisijaisesti kyse Jeesuksesta, joka jo ennen meidän verkkojamme ja saalistamme, ennen meidän kykyämme ymmärtää Jumalan suunnitelman suuruutta, on valmistanut aterian, jolle hän kutsuu ja sanoo: ”Tulkaa syömään!”

Ylösnousseen todistaminen on sitä, että teemme sen, mitä Jeesus pyytää. Tulemme yhteiseen pöytään syömään ja opettelemme noudattamaan hänen käskyään rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme. Kalaakin varmasti tulee ajallaan.

Ristin juurella

2011-04-22T17:18:00.001+03:00

Saarna pitkäperjantaina 22.4.2011 Vanha kirkko

Johanneksen evankeliumi 19:16-30

”Jeesusta lähdettiin viemään. - - Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.” Näiden kahden lauseen väliin Johannes tiivistää koko ristin tien. Kaupungista lähtemisen ja kuoleman väliin mahtuu neljä kohtausta: 1. ristin pystyttäminen nimitauluineen, 2. vaatteiden jakaminen, 3. äidin puhuttelu ja 4. hapanviinin juominen.

1. Ristin pystyttäminen ja päällekirjoitus

On oikeastaan hämmästyttävää, miten lyhytsanaisesti Johannes kuittaa ristiinnaulitsemisen, vain yhdellä lauseella. Ikään kuin se olisi vain sivuseikka, joka on syytä mainita itse asiaan pääsemistä. Johannes on kiinnostunut merkityksistä. Tapahtuma on vain tapahtuma ennen kuin sen merkitys ymmärretään. Siksi Pilatuksen laatima päällekirjoitus on niin tärkeä hänelle. Päällekirjoitusta ja siihen liittyvää kiistelyn kuvaamiseen Johannes käyttää kuusi pitkää lausetta.

Olihan Johanneksen mukaan Pilatuksen luona käyty melko kiivas väittely siitä, onko ylipäänsä mitään syytä tuomita Jeesusta. Pilatus on siihen selvästi haluton. Hän oli roomalainen sotilas, joka ajatteli imperiumin näkökulmaa. Ei hänellä ollut syytä puuttua juutalaisten keskinäisiin uskonnollisiin kiistoihin. Nyt hänen eteensä oli tuotu mies, jota – selvästikin uskonnollisten syiden vuoksi – syytettiin jonkinlaiseksi poliittiseksi häiriköksi ja uhkatekijäksi, kansanvillitsijäksi. Pilatus ei uskonut näihin syytöksiin. Kuulusteltuaan Jeesusta kahden kesken Pilatus menee ulos ja sanoo, ettei ole mitään rikosta, minkä perusteella hän voisi tuomita Jeesuksen. Mutta kansa vaatii ristiinnaulitsemista. Pilatus tulee levottomaksi. Kuka tämä mies oikein on, kun hän saa vastaansa näin kohtuuttoman vihan? Mutta sitten nostetaan esiin valttikortti: ”Jos päästät hänet vapaaksi, et ole keisarin ystävä. Joka korottaa itsensä kuninkaaksi, nousee keisaria vastaan.” Pilatus päättää taipua. ”Tässä on teidän kuninkaanne.” – ”Ei meillä ole muuta kuningasta kuin keisari”, kansa huutaa. Mutta Pilatus kirjoittaa: ”Jeesus nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” Hän haluaa näpäyttää juutalaisia ja häpäistä heidät. Juutalaisten kuningas tapetaan juhlalliseksi varoitukseksi.
Mutta Jeesuksessa häpäisy muuttuu kunniaksi. Hänet kruunataan kärsimyksellä ja kuolemalla koko maailman vapahtajaksi ja kuninkauden kuninkaaksi. Jeesuksessa häpäisy muuttuu kunniaksi.

2. Vaatteiden jakaminen

Juutalaisen historioitsija Josefuksen mukaan ylipapin paita piti aina tehdä saumattomaksi. Toinen Mooseksen kirja antaa yksityiskohtaisen kuvauksen käytettävistä langoista ja niiden väreistä. Joidenkin tulkintojen mukaan ”saumaton” voisi myös tarkoittaa ”paikkaamaton”, siis uusi, lähes käyttämätön.
On sanottu, että Jeesuksen ajan maailmassa yhden vaatekappaleen tekemiseen meni noin 400 tunnin työpanos. Vaatteet olivat arvotavaraa, eikä niitä tehty massatuotantona. Tuon ajan tavalliseen vaatetukseen kuului viisi osaa: sandaalit, paita, viitta, kiedottava päähine ja vyö. Jos sotilaita oli neljä eli roomalainen quaternium, kuten Johannes kertoo, yksi vaatekappale piti jakaa neljään osaan. Paidan kohtalo piti päättää.
En ole varma, voidaanko ajatella, että Jeesuksen paidalla olisi jokin erityinen symbolinen tai uskonnollinen merkitys. Joidenkin arvelujen mukaan paita oli Jeesuksen äidin tekemä. Tekikö se paidasta erityisen arvokkaan? Sen me tiedämme, että Trierin katedraalissa on tuhannen vuoden ajan säilytetty pyhäinjäännöstä, jonka väitetään olevan juuri tämä Jeesuksen paita. Kuningatar Helena hankki sen perimätiedon mukaan Jerusalemista 300-luvulla.
Luulen, että arvan heittäminen paidasta paljastaa jotain paljon tavallisempaa ja tavallaan hätkähdyttävämpää. Jumalan Poika, ihmiskunnan pelastaja, Jumalan rakkauden julistaja roikkuu ristillä ja vieressä harrastetaan arpapeliä.
Eikö tämä ole kuva, joka toistuu edelleen tässä maailmassa? Kärsivästä tulee näkymätön niille/meille, joilla on kiire varmistamaan omaa osuuttamme saaliista.
Mutta tässäkin kohtauksessa Johannes näkee merkityksen. Hän liittää arvan heittämisen psalmiin 22. Arvoton ja välinpitämätön kohtelu toimii todisteena sen puolesta, että juuri Jeesuksesta heprealaisen raamatun pyhät kirjoitukset kirjoittavat.
Jeesuksessa välinpitämättömyys muuttuu arvokkuudeksi.

3. Äiti ja poika

Nopeasti Johannes kääntää katseemme sotilaista Jeesuksen äitiin ja muihin Jeesukselle rakkaisiin. Tässäkin meidän tulee nähdä merkitys. Jeesuksen äiti ei ole vain sentimentaalinen koriste, jonka tuskaa meidän tulee kunnioituksella sivusta seurata. Totta kai Jeesuksen äiti on evankeliumin kannalta yksi merkittävimmistä ihmisistä. Hänen läsnäolonsa ristin juurella on inspiroinut taidetta vuosituhansien läpi. Stabat mater dolorosa iyxta crucem lacrimosa, dum pendebat filius. ”Seisoi äiti kärsivänä ristin vierellä kyynelissään, kun poika riippui.”
Johannes kertoo: ”Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.” Piti huolta on kreikaksi ”otti hänet omakseen” (eis ta idia). Siitä lähtien opetuslapsi otti hänet omakseen.
Johanneksen evankeliumin aivan alussa Sana tuli lihaksi, ”hän tuli omiensa luokse, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan”. Nyt tämä kuilu ihmisen ja Jumalan välillä kurotaan umpeen. Jeesus jättää perinnön, josta on alkava uusi ihmisyys, uusi yhteisö. Jeesus rakentaa sillan, hän on sillanrakentaja, ponti-fex, ylipappi. Ristillä Jeesus muuttaa katkeran eron ikuiseksi yhteydeksi.

4. Se on täytetty

Ristillä Jeesus muuttaa maailman historian suunnan ja antaa ihmiskunnalle uuden merkityksen. Hän muuttaa häpeän kunniaksi, välinpitämättömyyden arvoksi ja katkeran eron ikuiseksi yhteydeksi.
Kysymys kuuluu: Onko tämä edelleen mahdollista? Miten nyt häpeä muuttuu kunniaksi, välinpitämättömyys arvokkuudeksi ja ero yhteydeksi?
Me tiedämme, että Jeesuksen mukaan ei jokainen joka sanoo ”Herra, Herra” pääse taivasten valtakuntaan. Jeesuksen elämä ei tule meidän elämäksemme pelkällä hokemisella tai ulkoa opettelulla.
Johanneksen kuvauksen viimeisessä kohtauksessa Jeesus sanoo: ”Minun on jano” ja hänelle tarjotaan hapanviiniä. Sen juotuaan hän sanoi: ”Se on täytetty”. Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.
Ja kun Johannes sanoo, että Jeesus antoi henkensä, hän tarkoittaa juuri sitä. Jeesus antoi henkensä, jotta me voisimme ottaa sen vastaan. Jeesuksen hengen on tultava meihin, jotta maailma muuttuisi. Täytyy tapahtua se, minkä vuoksi Paavali sanoo: ”Minä en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä.” Ja se on mahdollista – Jeesuksen rakkauden, lempeyden ja ystävällisyyden vuoksi. Siksi sanoma rististä ei ole pelottava ja traumatisoiva kauhukertomus, joka pitäisi pimittää lapsilta, vaan se on kaiken hyvyyden ja suloisuuden lähde, josta on kerrottava kaikille haluaville.

Kuoleman ja elämän haju

2011-04-21T17:00:00.003+03:00

Saarna palmusunnuntaina 17.4.2011 Vanhassa kirkossa

Paavali (2. Kor. 2:14-17) ja evankelista Johannes (Joh. 12:1-8) antavat tälle saarnalle kaksi mahdollista aihetta: raha ja haju. Tiedämme, että ne liittyvät toisiinsa.

Raha on ajankohtainen aina, myös kirkon elämässä. Raha on tärkeä ja melko kätevä vallankäytön välinen. Rahalla voidaan pakottaa, ostaa vapaaksi, mustamaalata ja muunnella totuutta. Paavali viittaa kirjeessään korinttilaisille jonkinlaisiin syytöksiin itseään kohtaan. Hänen ovat todennäköisesti jotkut pahanpuhujat väittäneet saarnailevan pelkästään ahneudesta. Evankelista Johannes taas kertoo tapauksesta Martan ja Marian kodissa, jossa yksi opetuslapsista, Juudas, paljastuu varkaaksi. Ahneeksi tai varkaaksi moittiminen ovat kovia syytöksiä, koska sellaisia ihmisiä pitää varoa. Mistä ahneen ja varkaan tunnistaa? Sitä on moni meistä miettinyt näin vaalien alla.

Ehdotan, että vastaamme tähän kysymykseen samalla tavalla kuin Paavali ja Johannes. Ahneuden tunnistaa hajusta.

Hajusta tunnistaa itse asiassa paljon enemmän kuin luulemmekaan. Tiedämme, että koirien erinomaista hajuaistia on käytetty jopa syöpäsairauksien tunnistamiseen. Ihmisen hajuaisti on kuitenkin melko turta. Pienikin flunssa vielä heikentää sitä. Vanhetessa hajuaisti yleensä heikkenee ja se voi kovasta päähän kohdistuvasta täräyksestä hävitä joko kokonaan tai osittain. Hajuaistin myötä ihminen saattaa menettää ruokahalunsa, koska makuelämys perustuu osittain hajuaistiin. Jotkut hajuaistinsa menettäneet ovat valittaneet, että kosketus ulkomaailmaan katkeaa. Tulee ulkopuolisuuden tunne. Toisaalta hajuaisti voi myös herkistyä muun muassa raskauden aikana tai ennen migreenikohtausta. Samoin kuin näkemisellä ja kuulemisella, myös hajuaistilla on hengellinen, vertauskuvallinen merkitys.

Noin sata vuotta Paavalin jälkeen elänyt Smyrnan piispa Polykarpos koki marttyyrikuoleman roviolla. Hänen kuolemastaan kerrotaan, että siihen liittyi sanomattoman hyvä tuoksu (Polykarpoksen martyrio, 15). Marttyyrikertomuksia on pakko lukea niin, että niihin on ajan myötä tullut mukaan liioittelua, vaikka itse tapahtumien suhteen ne ovatkin luotettavia. On kuitenkin kysyttävä, miksi kertomuksessa mainitaan juuri hyvä tuoksu?

Kysymys tulee lähelle. Miltä sinä tuoksut lähiympäristössäsi? Minkälaista tuoksua levität? Meille on tyypillistä, että haluamme jättää itsestämme miellyttävän tuoksun. Huonojen hajujen peittämiseen käytetään paljon aikaa ja vaivaa ja myös rahaa. Mikä on se parfyymi, jota käytät ihmissuhteissasi? Mihin peität sen kalmanhajun, kuoleman ja mädäntymisen henkäyksen, joka meidän hajoavassa ruumiissamme tekee työtään?

Paavali puhuu Kristuksen tuoksusta, joka on sekä elämän että kuoleman tuoksu. Ajatus liittyy roomalaiseen voittosaattueeseen. Sellaisia järjestettiin, kun voittoisa kenraali palasi takaisin sotaretkeltään. Mutta kaikille ei järjestetty triumfia. Tiettyjen edellytysten tuli täyttyä. Kenraalin oli tullut toimia armeijan komentajana, sotaretki tuli saattaa kokonaan päätökseen, niin että alueella vallitsi rauhantila ja joukot oli voitu kotiuttaa, vähintään 5000 vihollista oli pitänyt surmata yhdessä taistelussa ja sodan seurauksena oli pitänyt valloittaa uusia maa-alueita. Jos nämä ehdot täyttyivät, kenraali otettiin Roomassa vastaan suurella kulkueella.

Kulkueen kärjessä kulkivat korkeimmat virkamiehet ja senaatti, heidän jäljessään trumpetin soittajat. Sen jälkeen esiteltiin sotasaalis (mm. Jerusalemin valloituksen jälkeen Roomassa nähtiin temppelin 7-haarainen lampunjalka ja kullattu näkyleipäpöytä), kuvia valloitetuista alueista ja pienoismalleja voitetuista aluksista tai vallatuista linnakkeista. Saaliin jälkeen marssivat kahleissa voitetut ruhtinaat ja sotapäälliköt, joita odotti usein pikainen teloitus. Näiden jäljessä kulkivat oikeudenpalvelijat, lyyransoittajat ja papit, jotka kantoivat mukanaan voimakastuoksuisia suitsukkeita. Viimeisenä tuli voittoisa kenraali itse.

Tällaisessa voittosaatossa tuoksulla oli todellakin kahdenlainen merkitys. Suitsukkeiden tuoksu merkitsi voitetuille kuolemaa, mutta voittoisalle armeijalle elämää. Se on vahva kuva.

Kristuksen voittosaattue. Sinä ja minä mukana. Levittämässä Kristuksen, Voittajan, tuoksua. Ja tästä Paavali puhuu, kun on juuri edellä kertonut lähes ylipääsemättömistä ahdingoista, joihin hän Timoteuksen kanssa oli joutunut. Voittosaattueesta kirjoittaa mies, joka seuraavassa luvussa puhuu aarteesta saviastioissa, ”että nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.” ”Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä.” Oikeastaan koko korinttilaisille suunnattu kyynelkirje on täynnä syvää oman kuolevaisuuden tuntua ja läheisyyttä. Mutta samalla Kristuksen kuoleman ja kärsimyksen aiheuttamaa suurta lohdutusta ja iloa. Paavalin puhetta on tällä kohtaa moitittu mustavalkoiseksi ja maailmasta eristäytyväksi, omaan sisäpiiriin sulkeutuvaksi. Mutta ehkä Paavalin hengellinen hajuaisti oli kohdallaan ja hän tiesi, mistä kirjoitti.

Voi olla, että se tuoksu, joka Polykarpoksen roviolta nousi, oli uskosta osattomille inhottava käristyvän lihan katku, kun taas paikalla olleille uskoville se oli elämän tuoksu. Jokaisen kristityn elämä on todistus. Ja mitä pidemmälle aikaa kuluu, sitä selvemmäksi käy, että meidän ominaishajumme on kuoleman löyhkä, jota vain vaivoin voimme peittää. Mutta on jotain, joka tuoksuu voimakkaammalle ja voittaa kuoleman.

Jeesus otti vastaan Marian kallisarvoisen hajuöljyn, koska piti sitä valmisteluna omaa hautaamistaan varten. Näen tässä hyvin käytännöllisen ja kauniin ohjeen kristilliseen elämään, jos oma haju epäilyttää. Uhraa Kristukselle. Tee jotain hyvää ja kaunista ilman, että etsit siitä hyötyä, rahallista tai muuta. Tee se vain ja pelkästään rakkaudesta Kristukseen, joka on valmis kantamaan sinun taakkasi ja syntisi loppuun asti.

Jaakko Heinimäki kirjoittaa aivan mainiossa uudessa Kafekismuksessaan kysymyksestä Minkä takia kannattaisi käydä jumalanpalveluksessa? ”Ei varsinaisesti minkään takia. En tarkoita sitä, etteikö jumalanpalveluksessa olisi syytä käydä vaan sitä, että jumalanpalveluksessa käyminen ei ole sellainen teko, joka pitäisi tai kannattaisi tehdä jonkin takia. Jumalanpalveluksessa käydään jumalanpalveluksen itsensä takia. Kirkossa käyminen saattaa kyllä tuottaa paljon kaikenlaista hyvää, mutta kirkossa käymisestä koituvat edut ovat pikemminkin sivutuotteita, eivät ne ole varsinainen syy käydä kirkossa.”

Kristusta ei seurata hyödyn vuoksi. Jumalanpalveluksia ei järjestetä hyödyn vuoksi. Evankeliumia ei saarnata siksi, että siitä olisi hyötyä. Olen tosin kuullut sellaisiakin mielipiteitä joiltakin kirkon päätöksiin vaikuttavilta ihmisiltä, että jumalanpalveluksia olisi syytä lakkauttaa, kun niistä ei ole juuri mitään hyötyä kenellekään. Ei näin.

Evankeliumia pidetään esillä, jumalanpalveluksia järjestetään, Kristuksesta puhtaan siksi, että sinun sydämesi rakastaa häntä ja haluaa antaa itsensä hänelle. Jos opimme tämän Marian asenteen ja annamme parhaamme Hänelle, voimme ehkä välähdyksen omaisesti ymmärtää, miksi Jeesus rakastaa meitä, minua ja sinua: sinun itsesi takia. Hänen kuolemansa on suloinen tuoksu ja voiton sanoma jokaiselle, joka uskoo häneen.

Lentoon

2011-03-25T07:28:00.003+02:00

Tänään lennämme Alissan kanssa serkkuja tapaamaan New Yorkiin. Samalla on tarkoitus käydä pienen ryhmän kanssa tutustumassa muutamiin paikallisiin kirkkoihin. Sunnuntain ohjelmaan on merkitty kolme jumalanpalvelusta ensimmäinen yhdeksältä, viimeinen kuudelta illalla. Tietysti Vapauden patsaalle ja Ground Zerolle on varattu myös aikaa. Jos pääsen jossain välissä koneen ääreen, kirjoittelen tänne tunnelmia.

Alkuviikon olin parinsadan muun kanssa Hämeenlinnassa kirkkohallituksen järjestämässä evankelioimistyön konferenssissa. Tunnelma oli välitön, rakentava ja rohkaiseva. Muutama pappiskollega sanoi tulleensa kosketetuksi pelkästään siitä, että neuvottelupäivillä rukoiltiin yhdessä ja siunattiin toisia. Joku sanoi, että ero samassa kaupungissa järjestettyihin papiston päiviin oli huikaiseva. Varmasti syynä oli ainakin osittain se, että tähän konferenssiin seurakunnat olivat lähettäneet myös maallikkoedustajia evankeiloimistyön toimikunnista.

Jos sisällöllisesti yrittää hahmottaa jotakin yhteistä painotusta, se oli varmaan usko Jumalan Sanan voimaan. Timo Junkkaala korosti raamattutunnillaan syntien sovituksen keskeisyyttä evankeliumille. Piispa Matti Repo puhui sitoutumisesta evankeliumin kolminaisuusopilliseen sisältöön. Leena Huiman esitys paikan merkityksestä yhteisöille innosti useita nostalgissävyisiä kommenttipuheenvuoroja kokoavan toiminnan puolesta. Voidaan siis syystä sanoa, että tematiikka nousi perinteisen, hieman konservatiivisen kristillisyyden valtavirrasta. Puheiden sisällä ja erityisesti käytäväkeskusteluissa oli tosin aistittavissa melkoista hämmennystä ja tyytymättömyyttä kirkon nykyiseen tilaan.

Kukaan ei oikein ehtinyt kommentoida Nuotta-lehden Älä lannistu! -kampanjan aihauttamaa kohua. Ehkä reaktio olisi ollut enimmäkseen turhautunut. Toki näkyvyyden kannalta voisi ajatella, että hyvä, kun kirkko on taas puheenaiheena. Mutta onhan se surullista kuulla ja lukea päivä toisensa jälkeen uutisointia aiheesta, jota pääsevät kommentoimaan vain tarkasti valittu karimäkisläisten asiantuntijoiden ja vaikuttajien joukko. Tilanne antaa eduskuntaan pyrkiville myös loistavan mahdollisuuden suosion kalasteluun. Ehkä kaikkein typerryttävimmän aiheeseen liittyvän kommentin luin tutkijaksi tituleeratulta Ville Jalovaaralta Uuden Suomen nettilehdessä. Hänen mukaansa "radikaalien järjestöjen pitäisi miettiä, kannattaako heidän toimia luterilaisen kansankirkon piirissä". Olemme siis oikeasti siinä tilanteessa, että kirkon keskeisiä herätysliikkeitä ja lähetysjärjestöjä ollaan savustamassa ulos kirkosta. Tämän sosialidemokraattisen ajattelutavan taustalla on toki se periaate, että kaikki rahat ovat yhteisiä, eikä kirkossa siis voi toimia, jos ei toimi kirkkohallituksen ja erityisesti sen tiedotuskeskuksen hyväksymällä budjetilla. Rahat siis pois Kansanlähetykseltä. Ensi sunnuntaina tosin Kansanlähetykselle vielä kerätään kolehti, mutta veikkaan, että ensi kesänä ei enää kerätä.

Palatakseni Hämeenlinnan seminaariin tunnelma siellä oli siis leppoisan rohkaiseva, vaikka samalla pinnan alla kuohui. Sammeli Juntunen peräänkuulutti mitäänsanomattoman kirkkojakaupunki-hälläväliäteologian tilalle vahvasti luodussa todellisuudessa kiinni olevaa, aidosti kristillistä teologiaa. Miksi Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla ei ole observatoriota, vaikka Vatikaanilla on? Tietysti asiaan on historiallinen vastaus. Siksi, että protestanttisessa Pohjois-Euroopassa vapaat yliopistot ovat kuuluneet vapaan valtion ihanteeseen. Kirkko on tämän seurauksena kuitenkin ensin eristäytynyt omaan kielipeliinsä ja nyt yhä enenevässä määrin se myös eristetään relevantista tieteellisestä keskustelusta. Ja näyttää pahasti siltä, että Kari Mäkisen retoriikalla kirkko ei asemaansa enää palauta. Olemme siis askelen lähempänä tilannetta, jossa arkkipiispalta ja Kirkon tiedotuskeskukselta menevät verotulot alta. Aika lähellä voi siis olla aika, jolloin myös arkkipiispa joutuu antamaan kannanottonsa samalta viivalta kuin muutkin Suomessa toimivat järjestöt ja kirkkokunnat.

Menkäämme siis Amerikkaan katsomaan, miten se toimii.

No-fly zone

2011-03-21T10:41:00.002+02:00

Libyan ylle perustettiin YK:n turvallisuusneuvoston päätöksellä lentokieltovyöhyke. Se kai tarkoitaa sitä, että siellä pitää nyt lentää entistä enemmän. Kukaan ei kai usko, että liittouman ohjukset osuvat vain sotilaskohteisiin, vaikka se onkin jalo tarkoitus.

Olen sinänsä kyllä YK:n ajatuksen kanssa samaa mieltä. Ei maailma voi katsoa vierestä, kun tyranni hyökkää omia kansalaisiaan vastaan. Mu'ammar Qadhafin retoriikka ei voi jatkua loputtomiin. Vaikka aika pitkälle se on sillä pötkinyt. Katselin YouTubesta puhetta, jonka hän piti Yhdysvaltain presidentinvaalien aikaan Obaman puolesta (Gaddafi Endorses Obama). "Afrikkalainen ja islamilainen veljemme" Obama oli pettänyt tyrannin luottamuksen, kun oli mennyt vaalikampanjassa puolustamaan Israelin oikeuksia. Puheessaan Qadhafin tosin toivoo, että kyseessä on vain vaalivalhe. Samalla hän mitätöi tosin koko demokraattisen järjestelmän, joka hänen mukaansa perustuu juuri siihen, että ennen vaaleja valehdellaan mitä tahansa, että päästäisiin valtaan. No, juuri tällainen retoriikka sopii tyrannille. Otan itse milloin tahansa mieluummin epätäydellisen demokratian kuin täydellisen tyrannin. Ja niin ottaisivat myös libyalaiset, jos saisivat valita.

Sanat uppoaa sisälle

2011-03-17T20:42:00.002+02:00

Aika vahvaa palautetta tuli tänään toisesta ja toistaiseksi viimeisestä Vuorisaarnan ulkoaopettelusessiosta. "Kun lausuin niitä sanoja, jotka olin oppinut ulkoa, oli tunne, ihan kuin joku menis sinne sisään." - "Tulee lämmin tunne." - Monista oli alkanut tuntua siltä, että näiden sanojen kautta ollaan Jeesuksen kanssa.

Oma kokemus oli saman suuntainen. Ulkoa opitut Jeesuksen sanat menevät syvemmälle ja vaikuttavat eri tavalla, kuin kirjasta luetut. Oikeastaan tämä taitaa olla ainoa konkreettinen opetus, jonka isältä sain saarnaamiseen. "Opettele ulkoa se teksti, josta puhut."

Ehdottomasti tätä siis kannatti kokeilla, vaikka voitiinkin toteuttaa se vain kahtena peräkkäisenä torstaina. Jossain muodossa tekee mieli jatkaa. Miira Sippolan rooli lempeänä, mutta osaavana ja ytimeen menevänä ohjaajana oli korvaamaton. En tiedä, osaisinko itse ohjata tällaista prosessia samalla tajulla.

Vanhan kirkon torstai-iltojen suhteen elämme luovassa vaiheessa. Ensi viikolla torstai on varattu Kirkko soikoon -pianokonsertille. Sitä seuraavana torstaina 31.3. aloitamme kuuden illan Hoitava rukous -kurssin. Sen tarkoituksena on rohkaista rukoilemaan ääneen toisen kanssa ja toisen puolesta. Tarvitsemme aikuisia, rukoilevia ihmisiä kesällä, kun alamme pitää kirkon ovia auki puistoon joka torstai-ilta.

Saa nähdä, mitä siitä tulee. Toivottavasti hyvää, koska se kuuluu visioon: Kirkko on auki, sinne saa tulla, siellä on ystävällisiä ihmisiä ja siellä voi kohdata Jumalan. Jos visiolausetta voi vielä jotenkin yksinkertaistaa, niin hyvä, mutta tähän suuntaan kuitenkin.

Vuorisaarna ulkoa opittuna laulukuorossa

2011-03-16T21:02:00.003+02:00

Päätettiin kokeilla tätäkin. Otetaan Vuorisaarna ja opetellaan yhdessä ulkoa.

Viime viikon torstaina aloitettiin Miira Sippolan johdolla. Tänä torstaina eli huomenna on toinen kerta. Tällä kertaa kokeilu jää vain näihin kahteen kertaan, mutta jos tämä tuntuu toimivalta, voidaan syksymmällä ottaa uusiksi. Kahdessa kerrassa ei nimittäin mitenkään ehdi opetella kaikkia kolmea lukua Matteus 5-7. Miira oli valinnut sieltä sopivan kokoelman tekstejä, jotka luettiin yhteen ääneen. Yhteiset hengitystauot on tärkeitä. Ja vähitellen niiden kautta syntyy tekstiin itseensä uusi näkökulma.

Yhtenä jatkoajatuksena on se, että tätä lausuntakuoroa käytettäisiin Miiran ja Myllyteatterin sovituksessa Danten Jumalaisesta näytelmästä, jonka on määrä valmistua tämän vuoden syksyksi. Toinen ajatus vois olla käyttää lausuntakuoroa myös messussa.

Paikka: Vanha kirkko, Lönnrotinkatu 6
Aika: torstai 17.3.2011 klo 18

Jospa sittenkin

2011-03-15T16:31:00.003+02:00

Aloitin Facebook-paaston tuhkakeskiviikkona.

Siihen oli kaksi syytä. Ensinnäkin tuntui tärkeältä todistaa itselle, että Facebook ei ole välttämätön. Pari vuotta sitten pärjättiin ihan hyvin ilman. (Tosin niinhän me pärjättiin ilman kännyköitäkin 20 vuotta sitten...) Toiseksi ajattelin testata, vaikuttaako fb-lakko bloggaamiseen.

Syystä tai toisesta mun tarve kirjoittaa viestejä blogosfääriin katosi viime kesänä. Ja alusta asti on ollut selvää, että kirjoitan näitä ennen kaikkea ja pääasiassa tarpeesta kirjoittaa. Kirjoitan itseäni varten, niin itsekästä kuin se onkin. No, se tarve siis loppui. Facebook yhdessä tukkeutuvan sähköpostin kanssa vie jo muutenkin niin usein ruudun ääreen, että ei vain yksinkertaisesti viitsi enää sen lisäksi istua puolta tuntia illalla runoilemassa.

Huomaan nyt jo vajaan viikon kokemuksella, että jotkut ajatuslinjat alkavat houkuttaa bloggaamaan. Tähän viestiin ei tosin ole yllykkeenä mikään tietty ajankohtainen asia. Nyt vain sattuu olemaan vapaapäivä, istun kotona, aurinko paistaa eikä ole mitään muutakaan hirveän kiireellistä tekemistä. Eli ihan hieno tilanne ikuistettavaksi tänne.

ja nyt kun pää on auki, ehkä palaan tänne lähiaikoina uudelleen.

2011-02-13T20:51:00.002+02:00

Saarna 13.2.2011 Vanhassa kirkossa ja Lähetyskirkossa

Aiheena oli uskon kestävyys ahdingossa ja saarnatekstit olivat poikkeuksellisen kovaa kamaa: Aamos 5:16-20; 2. Tessalonikalaiskirje 2:1-12; Matteus 24:1-14. Lue ainakin Matteuksen kohta ennen saarnaa.

”Sitten tulee loppu”

Loppu tulee. Ei ole vaikea keksiä aihetta tälle saarnalle. On puhuttava maailmanlopusta. Kuulemamme Raamatun sana on poikkeuksellisen voimakasta , vaativaa, rajuakin. Lisäksi näillä sanoilla on hämmästyttävän merkittävä vaikutushistoria. Vuosisatojen ajan on pohdittu kadotuksen ihmisen henkilöllisyyttä, eksytyksen ajankohtaa ja kestoa, Herran päivän eli tuomiopäivän tulemista. Ja evankeliumin viimeisellä lauseella on aivan oma merkityksensä kahden viimeisen vuosisadan lähetystyölle. ”Evankeliumi saarnataan kaikkialle maailmaan, kaikille kansoille, ja sitten tulee loppu.” Evankeliumin saarnaaminen ja levittäminen on siis maailmanlopun touhua, sen edistämistä.

”Eikä siellä ollut muita”

Mutta kenelle Jeesuksen sanat maailman lopusta ja sitä edeltävästä eksytyksestä on tarkoitettu? Kuulummeko me siihen joukkoon?
Juuri edellä (Matt. 23) Jeesus esittää kovaa arvostelua aikansa uskonnolliselle etujoukolle: ”Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. - - Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te suljette taivasten valtakunnan ovet ihmisten edestä. Itse te ette mene sisälle ettekä päästä niitäkään, jotka menisivät.”
Näiden kovien sanojen jälkeen Jeesus lähtee Öljymäelle ja katselee sieltä matkan päästä Jerusalemia. Matteus kertoo: ”Kun Jeesus siten istui Öljymäellä eikä siellä ollut muita, opetuslapset tulivat hänen luokseen ja kysyivät: Sano meille, milloin se kaikki tapahtuu?”
Jeesus puhui siis lopun ajoista opetuslapsilleen, lähimmille ystävilleen. Hän ei puhunut ulkopuolisille, koska heille tällainen puhe oli täysin käsittämätöntä. Ulkopuolisille Jeesus sanoi: ”Voi teitä!” ja: ”Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan.” Mutta nyt hän puhui opetuslapsille, lähimmilleen, seuraajilleen, sisäpiirille. Samalla poistuu yksi este näiden sanojen ymmärtämiseltä. Ne on tarkoitettu kuultaviksi lähellä Jeesusta, luottamuksellisessa suhteessa. Ulkopuoliselle ne eivät merkitse mitään.
Kuulunko minä tähän opetuslasten, lähimpien seuraajien, joukkoon? Mitä vaatimuksia siihen joukkoon pääsemiseksi pitäisi täyttää? Me tiedämme, että opetuslapset joutuivat nahoissaan kokemaan ne ahdistukset ja vainot, jopa marttyyrikuoleman, joista Jeesus tässä puhuu. Mutta silloin Öljymäellä he eivät vielä tienneet siitä mitään.
Opetuslapsen ei siis tarvitse olla kaiken kokenut, kaiken ymmärtävä, onnistunut, täydellisesti pyhä ja tyyni ihminen. Riittää, että haluaa olla Jeesuksen seurassa. Jeesuksen sanat lopun ajoista on siis tarkoitettu kaikille meille Jeesuksen lähellä kuultaviksi, että ymmärtäisimme, mitä tarkoittaa, kun joudumme ahtaalle.

”Monien rakkaus kylmenee”

Kuinka on mahdollista erottaa harha ja totuus? Roomalainen filosofi Seneca on sanonut: ”Totuutta käsittelevän puheen tulee olla selvää ja korutonta.” Kaikkein tärkeimmät asiat ovat yksinkertaisia.
Mutta asialla on toinenkin puolensa. Totuus ei ole mainoslause eikä poliittinen iskulause. Mainoskielen tehtävänä on sanoa asiat mahdollisimman selvästi ja yksinkertaisesti. Vaalien alla poliitikot opettelevat yksinkertaistamaan ja pelkistämään sanottavansa muutamiin iskulauseisiin. Mutta totuus ei ole iskulauseissa. Siitä Jeesus varoitti sanoessaan: ”Monet tulevat esiintymään minun nimelläni. He sanovat: Minä olen Messias, ja eksyttävät monia.”
Totuuden ja harhan erottamisesta Jeesus sanoo: ”Kun laittomuus lisääntyy, monien rakkaus kylmenee.” Laittomuus ja rakkaus asettuvat vastakkain. On tietysti tärkeää ymmärtää, mitä rakkaus on, että se lähtee Jumalasta, joka itse on rakkaus. Evankeliumin pääsisältö on Jumalan rakkaus meitä ihmisiä kohtaan Jeesuksessa. Ja tämä rakkaus herättää meissä rakkauden Jumalaan ja lähimmäisiimme. Jeesus siis sanoo, että kun ympärillä on paljon ahdistusta ja houkutuksia, moni ei jaksa pysyä uskollisena Kristuksen rakkaudelle, vaan luopuu. Laittomuus aiheuttaa rakkauden kylmenemisen. Juuri siitä Jeesus varoitti uskonnollisia teeskentelijöitä. He eivät rakastaneet. ”Rakkaus rikkoo järjestyksen” sanoo juutalainen sananlasku. Uskonnollisilla teeskentelijöillä on kyllä laki ja järjestys, mutta ei tilaa rakkaudelle.
Kun olin puolet nuorempi, siis noin 25-vuotias, olin ehkä noin kaksi kertaa viisaampi kuin nykyään. Halusin nousta vahvasti sellaista vastaan, mitä pidin uskonnollisena teeskentelynä. Julkaisimme omakustannelehden, joka sai kotiseurakunnan väen takajaloilleen. Muistan kuinka vihainen olin herättämästäni ärsytyksestä, mielestäni oikeutetusti. Silloin tädin mies kutsui minut saunaan. Hän kuunteli ja esitti kysymyksiä. Riittävästi kuunneltuaan hän jossain vaiheessa sanoi minulle hyvin yksinkertaisen, itsestään selvän asian: ”Muista, Arto, että toisia ihmisiä ei voi muuttaa. Jokainen voi muuttaa vain itseään.”
Se oli vapauttavaa. Yhtäkkiä ei tarvinnutkaan enää olla huolissaan siitä, mitä muut ajattelivat tai tekivät. Yksinkertainen totuus palautti minut rakkauden tielle, jonka olin omahyväisyydessäni hukannut. Totuus ja rakkaus kulkevat käsi kädessä.

”Evankeliumi julistetaan kaikkialle”

Milloin sitten tulee loppu? Jeesuksen sanojen mukaan päivämäärällä ei ole itseisarvoa. Se tulee, kun ”tämä valtakunnan evankeliumi on julistettu kaikkialle, kaikille kansoille todistukseksi”. Sen tarkempaa tietoa me tuskin tarvitsemme.
Olennaisempaa kuin päivämäärä on se, mikä merkitys lopulla on. Loppu on se, joka antaa mahdollisuuden arvioida kokonaisuutta. Keskeneräistä ei voi vielä arvioida, koska se on kesken, ei vielä tiedetä, mitä siitä tulee. Ja juuri siksi maailmanloppua on julistettava. Se on pelottava ajatus, pimeä ja synkkä päivä – jokaiselle teeskentelijälle, itseriittoiselle, toisten halveksijalle. Mutta samalla se on päämäärä, tähtäyspiste ja merkityksen antaja kaikille niille, jotka on kutsuttu pelastukseen. Maailmanloppu antaa merkityksen sille, mitä on nyt. Se auttaa valitsemaan. Maailmanloppu herättää tarpeen pelastukseen.
Joka kestää loppuun asti pelastuu.
Joka uskoo ja kastetaan se pelastuu.
Joka roikkuu kiinni Jeesuksen rakkaudessa, pelastuu.
Ja tämä sanoma on saarnattava kaikkialle maailmaan, meidän tulee toimia kaikin voimin tämän päämäärän hyväksi ja kutsua mahdollisimman monia valtakuntaan. Ja sitten tulee loppu.
Ja sitten me juhlimme.

Valot loistaa

2011-01-01T14:03:00.003+02:00

No, nyt sinne Tuomiokirkon edessä olevaan mustaan ristiin on saatu valot päälle. Hienoltahan se näyttää. En tosin jaksanut olla uudenvuodenaattona valveilla niin pitkään, että olisin nähnyt liittyikö ristivaloshow jotenkin senaatintorin juhlintaa. Jostain syystä vuoden vaihtuminen on viime vuosina jäänyt juhlimatta. En tiedä, onko kyseessä yleinen juhlaväsymys vai pelkästään se, että lapset on jo sen verran isoja, että ilotulitus ei enää aiheuta samanlaista säpinää. Kuulin kyllä, että Uspenskin edessä ja senaatintorilla paukuteltiin, mutta äänet sulautuivat jotenkin siihen uniseen hyvään oloon, että saa olla kaikessa rauhassa omassa sängyssä nukkumassa. Sitä paitsi ehdin kymppiuutisista ja Kaisan viestistä kuulla, että vuosi oli vaihtunut Sydneyssä, joten arvelin, että kyllä se ajan myötä vaihtuu Helsingissäkin, vaikka olisinkin nukkumassa.

Laitoin kännyn hälyttämään klo 8, että aamutoimiin ja saarnatekstin tulostamiseen jää mukavasti aikaa. Heräsin klo 8.38, eikä hälytys ollut soinut. Kirkolla olin kuitenkin ihan hyvissä ajoin puoli kymmenen maissa. Lähetysyhdistys Kylväjän väkeä oli mukana jumalanpalveluksessa ja kirkkokahveilla. Janne Sironen ja lähetysjohtaja Pekka Mäkipää pitivät molemmat hyviä pointteja sisältäneet puheenvuorot kirkkokahveilla. Varmasti jatkamme hyvää yhteistyötä.

Saarnan teema kääntyi jälleen kerran aiheeseen yksilöllisyys vs. yhteisöllisyys. Olenkohan jotenkin fiksautunut tähän? No, mielestäni Jeesuksen sanoilla Joh 14:12-14 on selkeä yhtymäkohtansa tähän aiheeseen. Saarnan jälkeen luin seurakunnalle väestötietoja ja tasavallan presidentin rukouspäiväjulistuksen. Sattumoisin rukouspäiväjulistus sisälsi voimakkaan kannanoton yhteisöllisyyden puolesta, ehkä hieman poliittis-korrektisti muotoiltuna tosin. Jännällä tavalla julistuksessa näkyy yhteisöllisyyden ehtona yksilön oman erilaisuuden huomioiminen. Näiden välistä jännitettä ei tosin mitenkään käsitellä, vaan ne sulautetaan yhteen, ikään kuin ne olisivat samaa asiaa. Kirkkoonkin tullaan tasavallan presidentin mukaan jäseneksi yksilön, ei yhteisön ehdoilla.

No, julistus on toki Suomen ekumeenisen neuvoston työryhmän laatima yhdessä tp:n kanslian kanssa. Erikoisinta julistuksessa on se, että siinä ei sanallakaan mainita rukouspäiviä, eikä julistuksessa millään tavalla kehotetan kansalaisia rukoilemaan yhteisestä kyseisinä päivinä tai muutenkaan. Rukouspäiviä vietetään siis 18.1. ja 24.10.

”Jeesuksen nimessä” saarna 1.1.2011 Vanha kirkko
Joh. 14:12-14

Kaksi lähes käsittämättömän suurta lupausta: 1) että Jeesukseen uskova on tekevä suurempia tekoja kuin Jeesus itse ja 2) että Jeesus tekee kaiken, mitä me hänen nimessään pyydämme. Tässä saarnassa on melko pitkä johdanto. Tähtäyspisteessä ovat kuitenkin näiden lupausten ymmärtäminen.

Sanotaan, että vielä ennen toista maailmansotaa eurooppalainen uskonnollisuus oli valtaosaltaan yhteisöllistä. Toki oli henkilökohtaista uskonratkaisua korostavia suuntauksia ja vastaavasti kirkosta eroamista yksilöllisistä syistä. Suurin osa ihmisistä eli kuitenkin melko ongelmattomasti siinä todellisuudessa, että uskonasiat ratkaistiin yhteisesti. Kirkkoon kuuluttiin perheen, suvun ja kansallisuuden kautta.

Sotien jälkeen länsimaisen ihmisen uskonnollisessa käyttäytymisessä on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Yhä suuremmalle osalle ihmisistä kysymys kirkkoon kuulumisesta tai uskonnollisesta vakaumuksesta on henkilökohtainen valinta. 1990-luvulla alettiin puhua jälkimodernista vallankumouksesta, jossa uskonnollisuuden tilalle tuli hengellinen ja henkinen, opin tilalle kokemus, yhteisöllisen tilalle henkilökohtainen, jäykän hierarkian tilalle tasa-arvoisuus, Jumala-keskeisyyden sijaan ihmiskeskeisyys.

Nyt on havahduttu siihen, että välttämättä mitään jälki- eli postmodernia ei edes tarvita selittämään näitä muutoksia. On vain käynyt niin, että 1700-luvun valistusajan aatteista on vihdoin tullut koko kansan omaisuutta. Yksilön ehdoton ja maksimaalinen vapaus valita on saavuttanut kansan syvät kerrokset. Se, mikä 1800-luvulla ja viime vuosisadan alussa oli sallittua vasta älymystölle, on nyt miltei jokaisen ulottuvilla.

Valinnanvapautemme on tullut niin suureksi, että se aiheuttaa jo stressiä. Amerikkalainen Barry Schwartz kirjoittaa kirjassaan The Paradox of Choice. Why More Is Less (Valinnanvapauden ristiriita. Miksi enemmän on vähemmän) niistä psykologisista vaikutuksista, joita liian suurella valinnanvapaudella on ihmisen hyvinvoinnille. Kun kaikki riippuu jatkuvasti omista valinnoista, ihmisen on entistä vaikeampi tyytyä tekemäänsä valintaan. Valitseminen aiheuttaa kohtuuttomia odotuksia, niihin liittyviä pettymyksiä ja itsesyytöksiä huonojen ratkaisujen vuoksi.

Älkää käsittäkö väärin. Barry Scwartz on valinnanvapauden ja yksilön oikeuksien innokas puolustaja. Ongelma ei ole valinnan mahdollisuus sinänsä, vaan se, että harhaudumme tekemään mitättömiä valintoja mitättömistä asioista sen sijaan, että keskittyisimme todella tärkeisiin valintoihin. Haluan itsekin puhua ja toimia yksilön oikeuksien puolesta. En ole kovin vakuuttunut sellaisesta kirkollisesta puheesta, jossa haikaillaan menneen maailman kyläyhteisöä tai viljellään sanaa yhteisöllisyys ratkaisuna kaikkiin nykypäivän ongelmiin. Yhteisöllisyys on kiva sana, mutta pitää muistaa, että yhteisöllä on sääntönsä. On ihan ymmärrettävää haikeasti muistella, millaista oli lapsena kotona. Tunnen kuitenkin liikaa niitä, joille nuoruuden ahdasmielinen ympäristö on aiheuttanut vain elinikäisen trauman kaikkea hengellisyyttä kohtana. Jos yhteisöllisyys sääntöinen ja rajoituksineen asetetaan vaakakuppiin yksilön oikeuksien ja vapauksien kanssa, yhä useammat kanssaihmisemme valitsevat epäröimättä yksilön vapauden. Ja juuri tästä kulttuurin ja uskonnollisuuden muutoksessa on kysymys.

Kummalla tavalla meidän on siis luettava Jeesuksen lupaukset? Koskevatko ne meitä yksilöinä, niin että sinä voit tehdä suurempia tekoja kuin Jeesus ja että Jeesus vastaa sinun yksilöllisiin rukouksiisi? Vai koskevatko lupaukset meitä yhdessä, Jumalan kansana, Kristuksen ruumiina, uuden ihmisyyden edustajina? Onko meidän valittava olemmeko katolisia ja kansankirkollisia yhtenäiskulttuurin edustajia vai herätyskristillisiä yksilöhurskauden ja kokemuksen korostajia?

Johanneksen evankeliumin 14 luku on osa Jeesuksen jäähyväispuhetta opetuslapsilleen. Puheen eräs toistuva ja painokas viesti on, että opetuslasten tulee olla yhtä. Jeesuksen seuraajien välinen yhteys ei ole vain valinnainen asia, vaan siitä riippuu maailman tulevaisuus. Juuri keskinäisestä yhteydestä meidät tunnetaan Kristuksen opetuslapsiksi. Ja juuri tähän yhteyteen meidän tulee kutsua kaikki maailman kansat, jokainen ihminen.

Niinpä on oikein ja luontevaa lukea Jeesuksen lupaukset yhteyden näkökulmasta. Jeesuksen seuraajien joukko on tekevä sellaisia tekoja kuin Jeesus itse, ja vielä suurempiakin. Jeesuksen toimintaa kuului merkittävällä tavalla sairaiden parantaminen. Sen ajan lääketiede oli aika alkeellista. Monet sairaudet tarkoittivat ihmisen putoamista pois yhteiskunnan rattaista oman onnensa nojaan. Jeesus välitti opetuslapsilleen toisenlaisen asenteen. Jokainen on tärkeä. Köyhiä, sairaita ja orpoja ei saa halveksia, vaan heitä tulee hoivata ja auttaa. Ja juuri tätä Jeesuksen seuraajat eli kristillinen kirkko on tehnyt alusta lähtien. Me tiedämme, että länsimaisen lääketieteen ja suomalaisen sosiaaliturvan taustalla on vuosisatojen ajan juurtunut kristillinen sivistys.

Eräs nuori radiotoimittaja joitakin aikoja sitten haastatteli arkkiatri Pelkosta sairaanhoidon arvokysymyksistä. Yhtäkkiä toimittajan mieleen tuli kysymys: Mihin muuten sairaanhoidn etiikka oikein pohjautuu?” Arkkiatrin vastaus jäi mieleeni, koska se tuli niin selvänä ja vahvana: ”Sairaanhoito perustuu kristilliseen lähimmäisenrakkauteen.” Jeesus sanoi: ”Joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin.” Jeesuksen seuraajat ovat menneet paikkoihin, joihin Jeesus ei elämänsä aikana koskaan päässyt ja auttaneet miljoonia sairaita, vangittuja ja hyljeksittyjä tavalla, joka ylittää moninkertaisest kaiken sen, mitä Jeesus ehti elämänsä aikana tekemään. Tämän toisenlaisen ihmisyyden ja armeliaisuuden tähden Lähetysyhdistys Kylväjä edelleen lähettää ihmisiä kertomaan Jeesuksesta sinne, missä häntä ei vielä tunneta. Jeesuksen ensimmäinen lupaus on täyttynyt ja täyttyy edelleen siellä, missä häntä seurataan.

Jeesuksen lupaus rukousvastauksista on hankalampi. Se koskettaa meitä niin henkilökohtaisesti. ”Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen.” Monella meistä on kokemus vilpittömästä rukouksesta, johon ei ole tullut haluttua vastausta. Mutta myös lupaus rukousvastauksista on ymmärrettävä yhteisöllisesti. Jeesuksen nimessä esitettävä rukous ei voi olla itsekäs, sen kiteytynyt muoto on ”tapahtukoon sinun tahtosi”. Jeesus siis lupaa rukoilijalle paljon, mutta samalla kehottaa seuraajiaan luopumaan itsekkäistä tarkoitusperistä. Miten se on mahdollista? Jälleen vastaus on yhteydessä. Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesus sanoi: ”Mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa.”. Kahden kristityn välinen sopimus, heidän välillään vallitseva yhteys, on yhteyttä Jeesukseen ja Jeesuksen kautta Isään. Juuri siinä näyttää piilevän rukouksen ydin. Vain rukoillessamme yhdessä, seurakuntana, voimme aidosti rukoilla Jeesuksen nimessä. Myös silloin kun olemme yksin tai eristyksissä, meidän tulee mielessämme yhtyä seurakunnan yhteiseen rukoukseen.

Olenko siis näiden Jeesuksen sanojen perustella sitä mieltä, että yksilön korostaminen on haitallista ja että todellinen uusi ihmisyys toteutuu vain osana yhteisöä? Kyllä – ja en. On aivan selvää, että Jeesus todisti ja rukoili kristittyjen yhteyden puolesta. Mutta hän ei halveksinut yksilöä. Jeesus kohtasi jokaisen ihmisen henkilökohtaisesti. Jokaisen tulee saada äänensä kuuluville. Jokaisella on oikeus tulla kohdelluksi oikeudenmukaisesti ja ystävällisesti. Yksilö on tärkeä, eikä yksilön oikeuksia saa uhrata yhteisön painostuksesta.

Mutta Jeesus tuli esittämään henkilökohtaisesti jokaiselle kohtaamalleen ihmiselle kutsun tulla osaksi jotain suurempaa, sitä Valtakuntaa, jota kutsutaan Kristuksen ruumiiksi, sitä yhteisöä, joka toteuttaa Hänen tehtäväänsä tässä maailmassa. Siihen sinut on kutsuttu ja kasteessa valtuutettu.

Kun aloitamme tämän Herran vuoden 2011 Jeesuksen nimessä, teemme sen Jumalan luomina ja arvokkaina yksilöinä yhdessä koko muun kristikunnan kanssa.

Tapaninpäivän vuodatus

2010-12-26T10:29:00.004+02:00

Kyllä se vain niin on, että Facebook on salakavalasti korvannut suuren osan mun tarpeesta roikkua netissä ilmaisemassa ajatuksien virtaa. Huomaan, että vaatii entistä suurempaa päättäväisyyttä ajatella istuvansa koneen ääreen pidemmäksi aikaa muotoilemaan julkaistavaa tekstiä. Tämä on tietysti jollain tavalla kauhistuttavaa. Mitä helpommaksi julkaiseminen tulee, sitä vähemmän energiaa ja ajattelua siihen tarvitaan. Lumisena tuiskuava tapaninpäivä on hyvä hetki vuodattaa sydämensä sähköiseen verkkoon.

Eräs kirkollinen päättäjä (ei kuitenkaan pappi tai viranhaltija) kyseli taannoin huolestuneena multa, että aionko edelleen jatkaa bloggaamista, kun se on niin arvaamatonta. No, lohdutin häntä, että en ole julkaissut juuri mitään muuta kuin saarnoja kesän jälkeen. Vähän jäi kuitenkin harmittamaan. Näinkö se siis menee? Kysymys sananvapaudesta kirkossa ei ole teoreettinen asia. Minkälaisilla mielipiteillä ja kannanotoilla tulevaisuudessa hankitaan lupa omaan ääneen?

Olisko tällainen mitään: Kyllä niin mieleni pahoitin, kun valkoisena hohtavan Helsingin tuomiokirkon eteen on joulun ajaksi pystytetty nelimetrinen musta risti. Rakennelmaan kuulemma joskus öiseen aikaan syttyy valoja, joiden on tarkoitus kai ilahduttaa ihmisiä tai saada heidät tuntemaan hyviä asioita. Kertaakaan en ole ohi kulkiessa nähnyt siinä yhtään valoa. Pelkkä musta risti. Pitääkö siis kauniin valkoisena hohtava maa ensin varjostaa isolla mustalla möhkäleellä, että saadaan syy lisätä valoja? Ja sähköäkin kuluu sitten taas ihan turhaan. Pitää kuulemma ymmärtää joulun ja ristin välinen yhteys, sanotaan. Enkö sitä sitten ymmärrä? Laitatteko sitten pitkäperjantaina sinne seimirakennelman? Ette laita. Ei minulla mitään ristiä vastaan tietenkään ole. Se on hyvä ja tärkeä symboli. Mutta varhaiset kristityt tulivat parisataa vuotta hyvin toimeen ihan ilman ristiä, kun oli muutenkin vaikeaa. Piirrettiin kuva paimenesta, joka kantaa karitsaa. Tai IXΘYΣ kuvaamaan Kristusta. Nyt sitten: kun halutaan projektille kristillisyyden leima, käytetään ristiä. Risti seinään, risti torille, risti sinne ja tänne. Siitäkö se joulumieli tulee ja Jumalan lihaksitulemisen mysteeri? (Vaikutteet: Tuomas Kyrö, Mielensäpahoittaja. WSOY 2010.)

Totta puhuen, luterilaisen vakavamielisyyden pohdiskelu sai uutta pontta jouluaamun messusta. Tajusin nimittäin kävellessäni Vanhasta kirkosta kotiin aamuyhdeksältä autiota Aleksanterinkatua pitkin, että en ole tainnut koskaan ennen ollakaan jouluaamuna kirkossa. Ihan totta. Tai on mulla sellainen hämärä muistikuva, että joskus pikkupoikana saatoin olla isän mukana Saalemissa, mutta sitä ei lasketa. Jouluaamun kirkkoretki ei kuulunut meidän lapsuudenkodin perinteisiin, eikä sellaisen perinteen synnyttämiseen ollut tarvetta silloin, kun perustimme oman perheen ja lapset kasvoivat. Jouluaattona tietysti käydään kirkossa ja luetaan evankeliumi ja lauletaan Enkeli taivaan ennen lahjojen jakoa. Mutta jostain syystä näiden seitsemän vuoden aikana, kun olen ollut Tuomiokirkkoseurakunnan palveluksessa, mun kohdalle ei ole koskaan osunut jouluaamun vuoroa. Vaikka Vanhan kirkon messuvuorot joulun osalta oli jaettu jo hyvissä ajoin ennen minun siirtymistä sinne, tarjouduin siis mielelläni jouluaamun liturgiksi.

Kokemus oli opettavainen, mutta samalla hämmentävä. Miten onkin mahdollista, että tämä luterilainen uskonto on näin alakuloinen? Se ei tietenkään ole kenenkään syy ja samalla se on kaikkien meidän syy yhteisesti. Meidän tapa tehdä jumalanpalveluksia tuottaa tällaista, myös jouluaamuna. Ja moni asia kertoo, että jokin tässä perinteessä on kuolemassa - tai jo kuollut. Messu oli toki perinteisyydessään kaunis ja varmasti Jumala kosketti läsnä olleiden seurakuntalaisten sydämiä. Ainakin niin toivon ja rukoilen. Ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Tällainen hiljainen ja vakavamielinen jouluaamun hetki saattaa olla juuri se, jota moni kaipaa. En tiedä. En vain ollut varautunut siihen.

Jää kaksi vaihtoehtoa. 1) Pidetään kaikki juuri tällaisena ja annetaan perinteen kuolla, kun ketään ei enää tule. 2) Tehdään jotain aivan toisenlaista. Suurin osa ihmisistä on toki jo aikaa sitten valinnut vaihtoehdon 2: he jäävät kotiin. Ei meidän lapsuuskoti oli yhtään vähemmän kristillinen sen takia, että jouluaamuna nukuttiin ja oltiin kotona yhdessä. Hirveän monet nuoret seurakunnat ja kirkkokunnat ympäri maailmaa pitävät jouluna vapaita. Kirkossa käydään ahkerasti muulloin, mutta joulua vietetään kotona. Satsataan niihin juhliin, jolloin ihmiset tulevat ja haluavat tulla yhteen. Sen ainakin lupaan, että jos olen ensi jouluaamuna vuorossa, teemme jotain aivan toisin.

Tällaisten vuodatusten perään on ehkä hyvä mainita, että kirjoitan tätä kuitenkin hieman kieli poskella. Joulussa on ollut paljon iloa ja hyvää mieltä: 1) Saatiin viettää sitä koko perheenä yhdessä ja mulla on jostain syystä kolme aivan ihanaa tytärtä sekä kaunis ja viisas vaimo; 2) Tiinan veljen lapset riemuitsivat aaton tunnelmasta ihan perinteiseen tyyliin, niin kuin pienet lapset vain osaavat; 3) äiti pääsi turvallisesti perille Australiaan Kaisan luokse ja on nauttinut siellä olosta; 4) kukaan ei ole ollut kipeänä; 5) sain joululahjaksi Sopranos The Complete Series eli 86 tuntia perhe-elämän kuvausta. Riittää katsottavaa vielä ensi jouluksikin.

Joulun rauhaa ja iloa

2010-12-26T10:25:00.002+02:00

Nyt on jo tapaninpäivä, mutta palaan sen verran jouluaattoon, että julkaisen aattohartauden puheen ja rukouksen. Äidille kiitos Jaakko Haavion runokirjasta, jonka sain virkaanasettamispäivänä lahjaksi.

Jouluaaton hartauspuhe 24.12.2010 Vanha kirkko

Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa
Ensimmäinen säe Jaakko Haavion runosta Vuotaa armo, taivaan ilo kuuluu näin:

Kalliin, kalliin
Jeesuksen luo talliin
hartain mielin kulkekaamme.
Korvat sulkekaamme.
maailmalle
ilon turhan naurajalle.

Pitää tunnustaa yksi asia. Isoäitini, joka oli syntynyt vuonna 1900 ja kuoli 96 vuotta myöhemmin, ei ollut minulle mitenkään erityisen rakas ihminen. Kun olin kasvuiässä, hänellä oli tapana sanoa aika piikikkäitä lauseita minusta ja ystävistäni. Erityisesti muistan sen, miten mummo kommentoi hyvästä vitsistä syntynyttä naurunremakkaa: ”Tulee mies räkänokastakin, muttei tyhjän naurajasta.”

Ymmärrän nyt, että taustalla oli eletyn elämän kovat koettelemukset. Hän meni naimisiin leskimiehen taloon Ilomantsiin, jossa oli ennestään jo iso lapsikatras. Hän itse synnytti 7 lasta, joista yksi kuoli parivuotiaana. Mies menetti takausjutussa talonsa ja perhe joutui pieneen yhden tuvan torppaan. Sitten kuoli mies. Oma äitini oli silloin vasta 12-vuotias. Kaikki lapset lähtivätkin pesästä heti 15- ja 16-kesäisinä etsimään työtä ja toimeentuloa. Mummon kokemuspiirissä turhat naurut olivat hyytyneet jonnekin Ilomantsin ja Riihijoen pakkastalviin.

Onneksi sain itse kasvaa ympäristössä, jossa ilo ja nauru kuuluivat luontevasti myös kristilliseen mielenlaatuun, niin että en koskaan ajatellut mummon asenteen johtuvan kristillisestä uskosta. Mutta tiedän, että vakavuus on ollut yksi suomalaisen uskonnollisuuden peruspiirteistä. Siinä on jotain, mistä sotien jälkeen kasvaneet sukupolvet ovat ehkä kouristuksenomaisestikin pyrkineet eroon. Vakavamielisyys ei oikein pure. Siksi luulen, että tämä jouluaaton ilta armon vuonna 2010 on hyvä pysähtyä hetkeksi vakavuuden ja ilon ääreen.

Enkelin ilmoitus paimenille sisälsi kaksi huudahdusta: ”Kunnia korkeuksissa Jumalalle, maan päällä rauha ihmisille.” Jouluna taivas ja maa koskettavat toisiaan. Taivaallinen todellisuus saa vastineensa maan päällä. Sanat, joilla tätä vastaavuutta kuvataan, ovat kunnia ja rauha, Jumalalle kunnia ja ihmisille rauha. Ja molemmissa sanoissa on läsnä sekä vakavuus että ilo.

Kunnian antaminen Jumalalle tarkoittaa sitä, että kykenee näkemään sen, mikä on pyhää, jotta voisi osoittaa Hänelle kunnioitusta. Kun me eletään maailmassa, jossa uskonnolliset tavat eivät enää itsestään selvästi yhdistä ihmisiä, taju pyhästä saattaa hämärtyä. Tai voi tulla mieleen sellaisia ajatuksia, että pyhän voi korvata jollain tai melkein millä tahansa muulla, joka ulkoapäin näyttää samalta. Mutta pyhää ei voi tehdä, eikä sitä pidä koskaan teeskennellä. Pyhä koetaan. Jos osaamme ja muistamme ottaa sen vakavasti. Ja kun me annamme Jumalalle kunnian, sillä on sellainen ihmeellinen vaikutus, että se täyttää mielemme ja olemuksemme suurella, ylimaallisella ilolla, jota on vaikea kuvailla tai välittää toisille. Siksi on syntynyt niin paljon joululauluja, jotka musiikin ja runon keinoin kurottavat ja kohottavat mielemme kohti Pyhää.

Rauha ihmisille. Se annetaan pienessä lapsessa, jonka nimi on Rauhanruhtinas. Rauha ihmisille syntyy siitä ihmeestä, että tämä Jumala, jolle kaikki kunnia kuuluu, tulee pieneksi ja heikoksi ja avuttomaksi, voittaakseen rakkaudella ihmiskunnan takaisin itselleen. Rauha ihmisten välille syntyy kyvystä pysähtyä pienen, köyhän, heikon ja apua tarvitsevan eteen, vakavassa mielessä. Ja kun syntyy se hetki, jossa Jumala saa tulla lihaksi, siis todelliseksi ja eläväksi meidän elämässämme, se täyttää mielen ilolla, joka ylittää kaiken ymmärryksen.

Jaakko Haavion runo kuuluu kokonaisuudessaan näin:

Kalliin, kalliin
Jeesuksen luo talliin
hartain mielin kulkekaamme.
Korvat sulkekaamme.
maailmalle
ilon turhan naurajalle.

Arkaan, arkaan
köyhään sydän parkaan
vuotaa armo, taivaan ilo.
Synnin vaivaan ilo.
Ihanaisen
joululahjan sai, ken sai sen.

Siksi, siksi
riemun säveliksi
kasvaa sielujemme soitto.
Taivas, ennen loitto,
hohtaa täällä
Piltin olkivuoteen päällä.

Joulun ihmeeseen kuuluu vakavuus, hiljentyminen, kunnioituksen osoittaminen tälle Jumalalle, joka rakastaa ihmisiä ja tarjoaa rauhaa, ja tästä kunnioituksesta nouseva suunnaton ilo, jota koko maailma viettää tänä yönä. Iloitaan siis! Valo syttyi, Jeesus syntyi.

Jouluaaton rukous Vanhassa kirkossa

Oi, rakkaus, kuinka olet ihmeellinen,
kuinka runsas ja väkevä!
Kaikki puuttuu siltä, jolla ei ole sinua.
Sinä sait Jumalan syntymään ihmiseksi,
sinä palautit Mariassa Eevan kunnian
ja Kristuksessa sinä uudistit Aadamin.
Sinä riistit vallan kuolemalta,
kun sait Jumalan kuolemaan.
Sinä sidot taivaan salaisuudet yhteen ihmisyytemme kanssa
ja ihmisen salaisuudet yhteen taivaallisten kanssa.
Sinä hallitset Isässä,
sinä tottelet pojassa,
sinä iloitset Pyhässä Hengessä.

Sinun sydämesi kääntyy kaikkea kohti
mikä on pientä eikä riitä mihinkään.
Lasten ja köyhien on sinun valtakuntasi.
Sinähän tulit itse suojattomaksi,
yhtä mitättömäksi kuin ihmissana, tai leipäpala.
Me rukoilemme sinua,
anna meidän olla samanlaisia,
niin että kaikessa vajavuudessamme
olisimme sinun lapsiasi,
sinun oma rakas poikasi.

Tule meidän koteihimme ja sydämiimme.
Täytä meidät joulun rauhalla,
ei vain tänä iltana ja tänä yönä,
vaan kaikkina päivinämme.
Sinua me ylistämme ja palvomme,
ihmiseksi syntynyt Vapahtaja Jeesus Kristus,
joka hallitset yhdessä Isän ja Pyhän hengen kanssa
aina ja ikuisesti.

(Rukouksen ensimmäinen osa Zeno Veronalaiselta (Veronan piispa 300-luvulla) ja
toinen osa Huub Oosterhuisia lainaten
kirjasta Maailman kauneimmat rukoukset, toim. Christoph Einiger ja Anna-Maija Raittila. WSOY 1996.

"Jeesusta odotettiin, saatiin kappalainen"

2010-12-05T13:34:00.003+02:00

Itseironia on vaikea laji, mutta toivottavasti kunniallinen tarkoitus välittyy myös tästä saarnan kirjallisesta muodosta. Seurakuntalaisten reaktioista päätellen ainakin kirkossa vitsit ymmärrettiin pääasiallisesti niin kuin ne oli tarkoitettu...

Saarna 5.12.2010 Vanhassa kirkossa
Toinen adventtisunnuntai ”Kuninkaasi tulee kunniassa”, kappalaisen virkaanasettamismessu
Jes. 35:3-6; Hepr. 10:35-39; Luuk. 12:35-40

Viime viikolla on kohuttu, kun Wikileaks-nettisivuston kautta on vuotanut julkisuuteen amerikkalaisdiplomaattien salaisia muistiinpanoja. Eräässä HS:n julkaisemassa otteessa Yhdysvaltain suurlähettiläs arvioi Turkin pääministeriä Recep Tayyip Erdogania: ”Puolueen sisällä pääministerin vallanhimo käy ilmi autoritaarisesta tyylistä ja epäluottamuksesta muita kohtaan. Vaimonsa mukaan Tayyip uskoo Jumalaan, mutta ei luota häneen.”

Huhupuheiden perusteella on vaikea oikein arvioida pääministeri Erdogania ja hänen uskoaan. Mutta vaimon esittämällä arviolla on yleismaailmallinen merkitys. Mitä hyötyä on uskosta, ellei se toteudu luottamuksena? Eikö uskon nimenomaan pitäisi näkyä luottamuksena, joka myös ohjaa päätöksentekoamme? Tai jos ajattelemme toisin päin: Miksi pitäisi esittää uskovansa Jumalaan, jos päätökset on kuitenkin parempi tehdä reaalipoliittisesti, järkeä käyttäen?

Tänä toisena adventtisunnuntaina pitää puhua eskatologiasta, lopun ajoista, siitä, kun kuninkaamme tulee kunniassa. Lopun ajat ovat olleen teologiassa keskeisellä sijalla 1800-luvulta alkaen. Silloin alettiin uudelleen ymmärtää, että Uuden testamentin monet kohdat tulevat ymmärrettäviksi vasta, kun niitä tulkitaan juutalaisen tulevaisuudentoivon näkökulmasta. Varhaiset kristityt odottivat kiihkeästi maailman lopullista tuomiota vielä omana elinaikanaan. Mutta he joutuivat pettymään. 1800-luvun lopun teologiassa katsottiin, että kirkon järjestyksen ja opin syntyminen olivat yrityksiä selvitä tästä pettymyksestä. Kappalaisen virka on tämän tulkinnan mukaan sopeutumista siihen pettymykseen, ettei Jeesus tullutkaan takaisin niin nopeasti. Odotettiin Jumalan valtakuntaa, mutta tuli kirkko. Odotettiin Jeesusta, saatiin kappalainen ja kirkkoherra. Pettymys on kova.

Joka tapauksessa moderni kristillinen teologia on kiinnostunut siitä, mitä Uuden testamentin palava lopun aikojen toivo merkitsee meille. Tuleeko tulevaisuuden toivo käsittää tämän puoleisesti ja toimia yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden hyväksi? Vai onko tällainen ihmisen omiin kykyihin ja merkitykseen perustuva tulevaisuuden toivo sittenkin vailla pohjaa ja kaikki tulee muuttumaan vasta, kun Jumalan puuttuu ihmiskunnan asioihin? Joskus – aika useinkin – nämä kaksi näkökulmaa on asetettu vastakkain ikään kuin olisi tehtävä valinta. Joko toimitaan nyt tai sitten odotetaan ja rukoillaan, että Jumala toimisi.

Jeesuksen puhe isäntäänsä odottavista palvelijoista sisältää kaksi rinnakkaista vertauskuvaa: vaatteet vyötettynä ja lamput palamassa. Molemmat vertaukset puhuvat havainnollisella tavalla siitä, mitä usko ja luottamus tarkoittavat.

Vaatteet vyötettyinä
Jeesuksen aikaan ihmiset käyttivät vaatteina pitkähelmaisia viittoja, jotka väljyytensä vuoksi suojasivat tehokkaasti kuumuudelta. Pitkät helmat kuitenkin haittasivat työntekoa. Siksi helmat oli sidottava vyötäisille, kun ryhdyttiin töihin. Vaatteiden vyöttäminen tarkoittaa siis valmiutta työntekoon. Ja juuri tätä asennetta Jeesuksen vertaus kuvaa. Palvelijoilla, jotka odottavat isäntäänsä hääjuhlista, on suuri kiusaus laskea vaatteensa alas, ottaa rennosti, sanoa toisilleen: ”Ei se tule vielä pitkään aikaan. Sillä on tapana juhlia niin pitkään.”

Mitä tästä asenteesta seuraa? Mennään sohvalle napostelemaan ja katsotaan telkkaria. Annetaan asioiden olla. Se on kuva seurakunnasta, jossa kaikki on ulkonaisesti kohdallaan, mutta mitään ei tapahdu. Tällainen seurakunta voi näyttää ulospäin hyvinkin hurskaalta. Siellä voidaan tehokkaasti osoittaa suurta kunnioitusta kirkollisia perinteitä kohtaan, mutta virat, vaalit, kunnia, valta, hierarkia ovat syrjäyttäneet Kristuksen palvelemisen. Siellä kyllä uskotaan Jumalaan, vaikka onkin jo aikapäiviä sitten unohdettu, mitä tarkoittaa luottaa Häneen. Mutta ei auta mitään, että sanoo uskovansa, jos ei toimi sen mukaisesti.

”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä” on aina yhtä ajankohtainen kehotus meille. Usko on toimintaa sen hyväksi, mikä ei vielä ole tullut, mutta joka tulee. Se on toimintaa oikeuden¬mukaisuuden, totuuden ja rakkauden puolesta, vaikka Herramme tulo vielä viipyykin.

Pitäkää lamppunne palamassa
Toinen Jeesuksen käyttämä kuva on palava lamppu. Kuten tiedätte, öljylamppuun tarvitaan öljysäiliö ja lampun sydän. Jotta valoa olisi saatavilla, lamppuöljyn määrää on tarkkailtava ja sydäntä on säännöllisesti huollettava. Jos palvelija on huolimaton ja unohtaa tehtävänsä, lamppu voi sammua minä hetkenä hyvänsä ja koko talo on pimeänä, kun Herra tulee.

Jeesus sanoo vuorisaarnassaan, että ”silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumis on pimeä.” Lamppu kuvaa siis ihmisen sisäistä olemusta, moraalista, psyykkistä ja hengellistä näkökykyä. Mitä tapahtuu, jos tämä lamppu sammuu? Ihmisen kyky erottaa toisistaan oikea ja väärä hämärtyy. Ystävistä tulee vihollisia ja vihollisista ystäviä. Henkinen tasapaino järkkyy. Vintti voi mennä pimeäksi monella tavalla, ei kaikista tule harmittomia kylähulluja. Liian moni kärsii tarkoituksettomuudesta ja masentuu. Liekki lepattaa vielä, mutta varjot suurenevat ja käyvät päälle.

Henkisen hyvinvoinnin edistämiseen saa paljon käteviä ohjeita kirjakaupoista ja naistenlehdistä. Eikä niitä ole mitään syytä väheksyä. Menneiden sukupolvien niksit ja ohjeet eivät enää kanna. Tai ne on unohdettu, eikä uusia ole vielä opittu. Raamattuun suhtaudutaan vieroksuen tai pelokkaasti. ”Sinun sanasi on lamppu minun askeleilleni” on vaihtunut epämääräiseen pelkoon, että Jumalaan uskominen vie kyvyn terveeseen harkintaan ja onnellisuuteen. Siksi etsitään jotain, joka valaisisi elämämme.

Mikä on se lamppu, joka Jeesuksen mukaan meidän tulee pitää palamassa? Raamattu tuntee oikeastaan vain yhden todellisen valon ja hän on Kristus itse, ihmiseksi tullut Jumalan sana. Meidän lamppumme on siis yhteys Kristukseen. Ja se toteutuu kuuntelemalla hänen ääntään Raamatun sanassa ja kertomalla hänelle huolemme rukouksessa. Jumalan Sana on enemmän kuin peiliin katsomista, se pitää jalkamme tiellä. Rukous asettaa meidät yhteyteen. Siksi jumalanpalvelukseen kokoontuminen on luovuttamatonta tälle seurakunnalle, niin kuin se on luovuttamatonta mille tahansa seurakunnalle missä tahansa päin maailmaa. Koska täällä me tulemme muistutetuiksi siitä, ketä me odotamme ja kenelle teemme työtämme.

Ora et labora
Huomaamme siis, että Jeesuksen kahdesta vertauskuvasta nousee esille vanha kristillisen elämän perusohje: tee työtä ja rukoile, ora et labora. Uskon sisällön kannalta on mahdotonta erottaa näitä toisistaan. Kristilliseen uskoon kuuluu tien valmistaminen, siis työn tekeminen sen hyväksi, että Kristus voi tulla, JA hänen tulemisensa herkeämätön odotus rukouksessa. Näissä tehtävissä, palvelussa ja rukouksessa, Jeesus kehottaa meitä pysymään uskollisina. Sinulla voi olla epäilyksiä oman uskosi tilasta tai vierustoverin mieltymyksistä, mutta sillä ei ole merkitystä. Ole uskollinen, älä luovuta. ”Me emme ole niitä, jotka luopuvat ja joutuvat tuhoon, vaan niitä, jotka uskovat ja pelastavat sielunsa.” Tällaista seurakuntaa haluamme rakentaa myös Vanhassa kirkossa jos Herra tulo viipyy.

Ehkä kaikkein kauneinta ja vaikuttavinta Jeesuksen vertauksessa on kuvaus hääjuhlasta saapuvasta isännästä, joka on niin otettu palvelijoidensa uskollisuudesta, että hän heti vyöttää itsensä ja järjestää heille aterian. Se on kuva Jumalasta, joka palvelee meitä ruokapöydässä. Siitä Uusi testamentti käyttää nimitystä diakonia, pöytäpalvelu. Kun me palvelemme niitä, jotka sitä tarvitsevat, itse Jumala palvelee meitä.

Liekehtivän valtaistuimen edessä

2010-11-22T08:03:00.003+02:00

Saarna 21.11.2010 Vanhassa kirkossa, Ruoholahdessa ja Agricolan kirkon Tuomasmessussa

Tuomiosunnuntai – Kristuksen kuninkuuden sunnuntai

Ensimmäinen lukukappale Daniel 7:9-10,13-14
Kun minä sitä katselin, istuimet asetettiin paikoilleen, ja Ikiaikainen istuutui. Hänen pukunsa oli valkea kuin lumi ja hänen hiuksensa ja partansa kuin puhdas villa. Hänen valtaistuimensa oli tulen liekkejä, ja sen pyörät olivat palavaa tulta. Hänen luotaan lähti liikkeelle tulinen virta. Tuhannet ja taas tuhannet palvelivat häntä, miljoonat seisoivat odottaen hänen edessään. Oikeus asettui istumaan, ja kirjat avattiin. 
Yhä minä katselin yöllisiä näkyjä ja näin, miten taivaan pilvien keskellä tuli eräs, näöltään kuin ihminen. Hän saapui Ikiaikaisen luo. Hänet saatettiin Ikiaikaisen eteen, ja hänelle annettiin valta, kunnia ja kuninkuus, kaikkien kansojen, kansakuntien ja kielten tuli palvella häntä. Hänen valtansa on ikuinen valta, joka ei katoa, eikä hänen kuninkuutensa koskaan häviä.

Evankeliumi Matteuksen mukaan 25:31-46

Danielin kirjan näyt kuuluvat kirjallisuuslajiin, jota kutsutaan apokalyptiikaksi; se tarkoittaa salaisten asioiden paljastamista. Apokalyptiikkaa kirjoitettiin suurten ja väkivaltaisten mullistusten keskellä, kun järjettömyyden keskellä piti nähdä merkitys. Daniel näki näyssään kuinka taivaan neljä tuulta panivat valtameren kuohumaan. Merestä nousi neljä petoa. Ensimmäinen oli kuin leijona, ja sillä oli kuin kotkan siivet. Toinen oli karhun kaltainen ja sillä oli kolme kylkiluuta suussaan hampaiden välissä. Sille sanottiin: ”Nouse, syö paljon lihaa.” Kolmas peto oli kuin pantteri, jolla oli neljä linnunsiipeä selässään ja neljä päätä. Ja lopulta neljännestä eläimestä kirjoitetaan, että se oli ”pelottava, kauhistuttava ja hyvin väkevä. Sillä oli suuret rautaiset hampaat ja se söi ja ruhjoi kaiken ja tallasi tähteet jalkoihinsa, - - ja sillä oli kymmenen sarvea. - - Ja se puhui suuria sanoja.”

Kuohuvalla merellä ja siitä nousevilla pedoilla tarkoitetaan kansakuntia ja sen hallitsijoita. Näky voidaan liittää historiallisiin tapahtumiin Antiokhos IV Epifaneen aikana eli Jerusalemin temppelin häpäisyyn vuonna 167 eKr. Mutta se ei tyhjenny siihen, vaan kurottaa paljon pidemmälle ja korkeammalle.

Petojen jälkeen Daniel näkee, kuinka ”istuimet asetettiin paikalleen ja Ikiaikainen istuutui. Hänen pukunsa oli valkea kuin lumi ja hänen hiuksensa ja partansa kuin puhdas villa. Hänen valtaistuimensa oli tulen liekkejä, ja sen pyörät olivat palavaa tulta.” Kuvaus on samaan aikaan vaikuttava ja jollain tavalla hyvin hämmentävä. Tämä on yksi niistä Vanhan testamentin teksteistä, joiden perusteella Jumala joskus kuvataan vanhana, valkopartaisena miehenä, jonka hahmoa joulupukki ja Gandalf jäljittelevät. Ja mitä mielikuvia liekehtivä valtaistuin saa aikaan? Mainosgrafiikassa liekit liittyvät miehisiin tuotteisiin kuten grillimakkaroihin ja moottoripyöriin. Liekehtivä valtaistuin voisi hyvin toimia metallimusiikin konsertissa pyroteknisenä tehosteena. Meidän on siis helppo ymmärtää Danielin näyn kuvakieltä. Se on edelleen käytössä. Liekkien tarkoitus on nostaa hiki pintaan. Valkopartainen hahmo edustaa oikeutta ja viisautta. Mutta samalla näemme liian helposti tehosteiden läpi. Meidät on opetettu kysymään merkitystä, syvempää ymmärrystä, totuutta kuvien takana.

Siksi kerron esimerkin.

Olin 13-vuotiaana murrosikäisenä aika hankala oppilas. Kotitaloustunnilla tuli jotain riitaa opettajan kanssa. Pöydät piti pyyhkiä uudestaan tai jotain muuta sellaista, mikä nuoren kapinallisen näkökulmasta oli täydellisen epäreilua. Riitahan siitä seurasi, pöydät jäivät pyyhkimättä ja todennäköisesti tulin käyttäneeksi myös aika kovaa kieltä. Niinpä sain kutsun rehtorin puhutteluun.

Kontulan Yhteiskoulun rehtorina toimi 70-luvulla teologian tohtori Mikko Mielonen, Mikkelin lyseon kasvatti, joka oli saanut kutsumuksen lähteä kasvattamaan Itä-Helsingin ongelmalähiön nuorista kunnon kansalaisia. Olin oppinut kyseenalaistamaan opettajien auktoriteetin luokkahuoneessa, mutta rehtori oli sen yläpuolella. Hän oli meidän oppilaiden mielestä rento, huumorintajuinen ja samalla vähän omalaatuinen heppu, joka ei pienestä hätkähtänyt. Häneen saattoi luottaa.

Mikko Mielosella ei ollut liekehtivää valtaistuinta, mutta murrosikäisen koltiaisen mielessä astuminen rehtorin työhuoneeseen tarkoitti astumista valtaistuinsaliin. Siellä muut äänet vaimenivat ja oltiin totuuden edessä. Hän varmaan kysyi minulta: ”Mitä siellä luokassa oikein tapahtui? Kerropas nyt.” Ja: ”Miten sinä nyt sillä tavalla?” Muistan kuinka tärkeää minulle oli, että en siinä kohtaa kiellä itseäni ja näyttele sopuisampaa kuin oikeasti olin. Oli tärkeää, että minut otetaan vakavasti sellaisena kuin olen. Siksi vastasin, en uhmakkaasti, vaan hieman häpeillen: ”Mä nyt olen tällanen. En mä voi itselleni mitään.”

Siinä oli jo katumuksen sävy, mutta ei vielä ratkaisua. Tajusin tehneeni väärin, mutta en keksinyt mitään keinoa, millä sama meno ei tulisi jatkumaan tulevaisuudessakin. Odotin siis rangaistusta, joka vahvistaisi oman arvion itsestäni. Ja uhkausta, että jos häiriö toistuu, käy vielä pahemmin. Mikko Mielosen vastaus oli erilainen. Hän näki miten nuoren pojan itsetuntemus oli vasta iduillaan. ”Ihminen voi muuttua”, hän sanoi. Se tarkoitti: Tulevaisuus alkaa tästä hetkestä. Sinun elämääsi ei vielä ole eletty. Älä tuomitse tulevaisuuttasi menneisyytesi perusteella. Se, mitä olet tehnyt on väärin, Arto. Niin ei saa tehdä. Ja sovitaanko, että kun tästä huoneesta lähdet, etsitään parempia toimintamalleja. Niinhän Jeesuskin sanoi: ”Mene, äläkä enää syntiä tee.”

Se oli vapauttavaa. Vastaväitteeni oli pois pyyhitty. Tekoni tuomittiin, mutta ei minua ihmisenä. Päinvastoin sille annettiin tilaa kasvaa kohti hyvää. Varmasti monta kertaa sen jälkeenkin käyttäydyin huonosti. Jotain minussa siis ei muuttunut. Olin sellainen kuin olin. Mutta näkökulma oli muuttunut. Oli lupa ja oikeus katsoa pois itsestä, ylöspäin ja eteenpäin, kohti toisia. Se opetti uskomaan. Usko ei muuta menneisyyttä, mutta se antaa tulevaisuuden ja toivon.

Lopuksi

Apokalyptiikan on niin vahva kirjallisuudenlaji, koska se puhuu kuvien avulla. Se auttaa katsomaan epätäydellistä maailmaa uskon ja toivon kautta. Meidän toivomme perusta ei ole se, mihin itse olemme kyenneet tai miltä maailma ympärillä näyttää, vaan Jumalan valtakunta, joka tulee. Kun katsomme maailmaa ympärillä, se ei mitenkään näytä toteutuneen. Monessa kohtaa näyttää päinvastoin siltä, että ihmiskunnan valtava tekninen ja taloudellinen edistys tekee ihmisestä suuremman ja samalla vie meitä kohti yhä suurempia ja mahdottomampia ongelmia. Eikä kirkonkaan tulevaisuus näytä voitonriemuiselta. Se joutuu ahtaalle ja kärsimään. Kristuksen seuraamiseen kuuluu ristin tie, kirvelevät tappiot, epäonnistumiset, jatkuva kamppailu ylpeyttä, itsekkyyttä, riitaa ja valhetta vastaan.

Mutta siinä ei ole kaikki. Jumalan valtakunta tulee. Ja se on täällä jo nyt. Kun Ihmisen Poika, Jeesus Kristus, istuu kunniansa valtaistuimella, siellä kysytään suhdetta häneen. Nyt, tänään ja täällä suhde Kristukseen tarkoittaa sitä, että voit nostaa katseesi itsestäsi kohti toisia ja toisten kautta kohti Kristusta. Miksi katsoisit itseesi, laiminlyönteihisi, siihen kärsimykseen ja pahaan, mitä olet aiheuttanut itsellesi ja muille? Tai miksi luettelisit niitä hyviä tekoja ja hyviä aikeita, joilla olet yrittänyt ostaa hyväksyntää toisilta ihmisiltä ja Jumalalta? Ne ovat Jumalan edessä kuin saastainen vaate. Tee täyskäännös. Katso Kristukseen, niin vapaudut. Hän tekee kaiken uudeksi. Hän antaa tulevaisuuden ja toivon. Häntä me julistamme, häntä me rakastamme, häntä me kiitämme ja palvomme.

Vanha kirkko - uusi laulu

2010-11-20T11:27:00.004+02:00

Eilen eli perjantaina 19.11.2010 alkoi virallisesti mun viranhoito Vanhan kirkon kappalaisena. (Ja samalla Tiinasta tuli ruttopuiston kappalaiska.) Vietin päivän mökillä seinälautoja sahaten ja rakennusjätettä siivoillen, koska se sattui olemaan vapaapäivä. Jälkikäteen tietysti ajattelin, että olisko päivää pitänyt jotenkin erityisesti huomioida. Luin kuitenkin aiheeseen liittyen Psalmin 96: Laulakaa Herralle uusi laulu! ja mietiskelin, miten vanhan ja uuden voi liittää toisiinsa tässä tapauksessa. Jeesushan varoitti laittamasta uutta viiniä vanhoihin leileihin.

Vanha kirkko on sijainniltaan keskeisin Helsingin kirkoista. Tuomiokirkko on selkeästi laitakaupungilla, Agricola on syvässä etelässä, Johannes on siinä rajoilla. Pohjoiseen päin mentäessä seuraavat kirkot ovat Temppeliaukio Töölönlahden länsipuolella ja Kallion kirkko sen itäpuolella. Suurimmat ihmisvirrat kiertävät Vanhan kirkkopuiston muutaman korttelin päästä Narinkkatorilla ja Kolmen Sepän aukiolla. Tosin Vanha kirkko ei ole iso turistinähtävyys ainakaan kävijämäärien perusteella. Osittain tähän varmaan vaikuttaa se, että kirkko on auki vaivaiset kolme tuntia päivässä klo 12-15. Sen sijaan Vanha kirkko on tällä hetkellä meidän suosituin vihkikirkko, kun kesälauantaisin muusikot urakoivat siellä seitsemän vihkimistä päivässä. Ja onhan Vanha kirkko myös kiinnostava ja merkittävä osa Helsingin historiaa.

Vanhan kirkon välittömässä läheisyydessä on muiden kirkkokuntien tiloja: Adventtikirkko ja Vapaakirkko Annankadulla, Lähetysseurakunta Iso Roballa, Metodistikirkko Fredalla. Ja onhan Kampissa tietysti myös juutalaisen seurakunnan synagoga ja Fredalla islamilainen moskeija. Bullankulmaan on avautumassa ensi vuonna remontin jäljiltä uusittu kirkkoherranvirasto, jonne tulee työtilat myös koko seurakunnan papistolle ja kirkkomuusikoille. Samaan taloon, Annankadun puolelle, tulee seurakunnan diakonian ja kansainvälisen työn keskus, jota olisi nyt tarkoitus lähteä kehittämään yhdessä Vanhan kirkon kanssa toimivaksi kokonaisuudeksi.

Nyt pitäisi siis viisaasti, mutta määrätietoisesti osata ryhtyä rakentamaan uutta toimintakulttuuria. Ovien tulisi olla entistä enemmän auki. Kirkko ei ole vain rakennus, vaan yhteisö. Siksi siellä pitäisi voida tavata joku, jolle jutella ja joka voi auttaa. Palkatut työntekijät eivät voi yksin edustaa kirkkoa ja seurakuntaa, vaan siihen tarvitaan seurakuntalaisia. Kynnystä vastuutehtäviin pitää madaltaa ja tehdä vähemmän hierarkkiseksi. Esittävän ja ohjelmallisen toiminnan sijaan on luotava yhdessäolemisen ja vuorovaikutuksen paikkoja.

Vanhassa kirkossa on perinteisesti vaalittu melko matalakirkollista profiilia. Se on mielestäni hyvä perinne. Toisaalta matala- ja korkeakirkollisuus saattavat tänä päivänä tarkoittaa eri asioita kuin muutama vuosikymmen sitten. Mun mielestä olis hienoa, jos matalakirkollisuus voisi tarkoittaa ystävällisyyttä, hengellistä teeskentelemättömyyttä ja tervejärkisyyttä. Viime vuosina Vanhassa kirkossa on ollut erityisen paljon herätysliikkeiden tilaisuuksia ja yhteiskristillistä toimintaa. En itse ole hirveän innostunut siitä, että ulkopuoliset tahot käyttävät kirkkoa vain omiin tilatarpeisiinsa. Sen sijaan, jos on yhteisiä intressejä ja järjestöjen toiminta tukee sitä, mitä me teemme Vanhassa kirkossa, varmasti yhteistyötä voidaan kehittää.

Jonkinlaisina inspiraation lähteinä mulla on mielessä Rooman Sant' Egidion yhteisö ja Tukholman Santa Claran kirkon toiminta. Molemmissa on piirteitä, jotka eivät sellaisenaan sovi meille. Eikä matkiminen mitään auta sellaisenaan. Mutta on hyvä tietää, millaisia ratkaisuja muualla on tehty ja mikä meitä yhdistää. Jotenkin se aina kuitenkin palaa siihen, mikä on kirkon perustehtävä. Kutsua ihmisiä Jeesuksen luokse. Rukous ei siis ole keino jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Rukous on itse asia. Siitä on hyvä lähteä. Rukous on vanha, mutta joka päivä uusi. Ihmisyyden peruslaulu.

---

Kristuksen kuninkuuden sunnuntaina 21.11. klo 10 Vanhassa kirkossa vietetään virsimessua. Se tarkoittaa sitä, että seurakunta saa laulaa normaalia enemmän kun synnintunnustus, uskontunnustus ja moni muukin osa toteutetaan laulaen. Mulla on mahdollisuus hattutemppuun, kun saarnavuoro on ensin Vanhassa kirkossa, sitten klo 12 Ruoholahdessa ja vielä klo 18 Agricolan Tuomasmessussa. Näkemisiin näissä.

Konstruktiivista geologiaa

2010-11-05T16:46:00.002+02:00

Talonrakennusta on kiva seurata. Tämä on vähän samanlainen huomio kuin: "Pidän työnteosta. Voisin katsella sitä tunteja yhteen menoon." Meille on nimittäin nousemassa saunamökki Vihtiin. Kun en juurikaan itse osaa rakentaa, on siis ollut kiva katsella vierestä, kun tulee valmista. Lokakuulle olin optimistisesti varannut yhden lomaviikon sitä varten, että pääsisin silloin johonkin apuhommiin. Valitettavasti juuri silloin rakentamisessa oli pieni suvantovaihe, kun seiniin ja kattoon puhallettiin selluvilla ja sen piti antaa kuivua. No, kaivoin kuitenkin noin 40 metriä ojaa sähkökaapelia varten. Eilen pidin vapaapäivää ja sain tehtäväkseni ruuvata maahan teräspaalut terassia varten.

Yksi paaluista oli hieman viallinen. Siitä puuttui yläpäästä reikä, josta paalua voi rautakangen avulla kiertää, niin että se ruuvautuu maan sisään. Soitin tavaran toimittajalle ja hän toi noin tunnin kuluttua viallisen tilalle uuden paalun. Kävi ilmi, että kyseessä oli itse keksinnön tekijä ja patentin haltija Ortkivi Oy:stä. Kaikesta näki, että keksintö oli hänelle sydämen asia. Hän näytti kädestä pitäen, miten kankeen saadaan lisää vipuvoimaa ja miten ruuvaaminen sujuu parhaiten. Oli patentista kuulemma neuvoteltu puolitoista vuotta Rautaruukin kanssakin, mutta riittävän rahanarvoista ratkaisua ei ollut löytynyt. Patentti jäi siis omiin käsiin ja itse markkinoitavaksi. Ihan hyvin firmalla näyttää menevän, mutta isoa bisnestä siitä ei ilman suuryrityksen markkinointikoneistoa ole tullut.

Asetelma tällaisella pienellä rakennuksella on monessa mielessä täysin päinvastainen kuin omassa työympäristössä. Rakennuksella on pelkästään äijiä. Puhetta kyllä on, mutta yleensä melko harvakseltaan. Välillä seisotaan vähän ja katsellaan ja mietitään, mitä kannattais tehdä seuraavaksi. Suunnittelua tehdään sen verran, että osataan tilata oikeaa tavaraa toimitettavaksi oikeaan aikaan. Kaikki rakentavat samaa rakennusta - silloinkin, kun toteutuksesta on erilaisia käsityksiä. Työt aloitetaan seiskalta ja lopetetaan viimeistään neljältä.

Me ollaankin rakennusmestarina toimivan Pekan kanssa pariin otteeseen vertailtu duunejamme ja mietitty, miltä tuntuisi vaihtaa. Pekka ei kuulemma kaipaisi papin hommiin, vaikka onkin kunnon kristitty ja tekee vapaa-aikanaan evankelioivaa työtä Pietarin vankiloissa. Myös minusta alkaa tuntua, että rakentaminen saattaa olla kivempaa näin harrastuksena kuin jos sitä tekisi tosissaan joka päivä elääkseen. Hatunnosto kuitenkin kaikille niille, jotka osaavat homman ja saavat aikaan kestävää jälkeä. Olis kiva, jos tämä mökki pysyisi pystyssä pidempään kuin se edellinen samalla paikalla ollut, jonka isä ja vaari rakensivat 50-luvulla ja joka jouduttiin purkamaan jo joskus 80-luvulla.

Riskisijoituksia

2010-11-01T08:53:00.002+02:00

Saarna 31.10.2010 Helsingin tuomiokirkko klo 10 ja Järvenpään kirkko klo 17
Antakaa toisillenne anteeksi
Matteus 18:23-35

Monella meistä on tuttuja, jotka ovat kokeneet - tai ehkä olet itse kokenut – täpärän pelastumisen kuolemasta. Auto lähti liukkaalla tiellä alta ja aivoissa ehti jo välähtää ajatus: tässä se nyt on. Tai vakava sairaus vei leikkauspöydälle, jonka jälkeen jokainen päivä tuntuu ihmeelliseltä lahjalta. Tällainen täpärän pelastumisen kokemus on kuvattu myös suositussa tv-sarjassa Sopranos. Newjerseyläinen mafiapomo Tony Soprano joutuu dementoituvan setänsä ampumaksi ja päätyy henkihieverissä teho-osastolle. Sairaalan vuotella käytävää kamppailua elämän ja kuoleman välillä kuvataan useassa jaksossa. Kun taistelu kääntyy voitoksi ja Tony virkoaa, hän katselee kaikkea ja kaikkia ympärillä oleviaan uusin silmin. Perhe ja läheiset näyttävät arvokkaalta, bisnes tuntuu turhalta. Ei mene kuitenkaan kovinkaan kauan, kun mafiapomon normaali elämä vetää hänet takaisin samaan ahdistuneeseen ja väkivaltaiseen elämäntapaan, josta hän jo luuli pelastuneensa. Mistä tulisi se voima, joka saisi ihmisen säilyttämään täpärästi pelastuneen arvomaailman?

Kuinka monta kertaa on annettava anteeksi sellaiselle, joka loukkaa sinua? Riittääkö seitsemän kertaa? Tätä Pietari kysyi Jeesukselta ja Jeesus vastasi äsken kuulemallamme kertomuksella kuninkaasta ja kahdesta palvelijasta. Pietarin kyselyssä on taustalla oletus, että jossain kohtaa ihmisellä on oikeus antaa ärsytykselle valta. Hyväntahtoisuus ei voi jatkua loputtomiin.

Teen Jeesuksen kertomuksesta vain kaksi huomiota. Ensimmäinen on se, että kuninkaan ja palvelijan välillä on iso ero. Toinen huomio koskee velan suuruutta.

1. Kuningas on toisenlainen

Ajattele kuninkaan käyttäytymistä palvelijaansa kohtaan. Ensin hän vaatii tämän tilille. Se on helppo ymmärtää. Jos on jotain lainannut, tulee myös takaisinmaksun aika. Sitten kuningas heltyy ja antaa anteeksi. Se on poikkeuksellista, mutta Jeesuksen kertomuksessa myös ymmärrettävää – varmasti siksi, että Jeesus on täysin sisällä Vanhan testamentin opettamassa käsityksessä armahtavasta ja ihmisiä rakastavasta Jumalasta. Yhä uudestaan Vanhan testamentin kirjoittajat muistuttavat, että Jumala on kärsivällinen ja antaa anteeksi jokaiselle, joka sitä häneltä pyytää. Tästä samasta Jumalasta Jeesus opetti.

Ei siis ole yllättävää, että velka on maksettava ja että Jumala armahtaa. Yllättävää – ehkä jopa häiritsevää – Jeesuksen kertomuksessa saattaa olla se, miten nopeasti ja dramaattisesti kuninkaan tahto muuttuu, kun palvelija osoittautuu armottomaksi ystäväänsä kohtaan. Kuningas peruu velan anteeksiannon. Hän muuttaa mieltään. Palvelija ei olekaan turvassa. Kuningas ei ole sidottu tekemäänsä sopimukseen, vaan saattaa omasta päätöksestään ja yksioikoisesti perua sen ja heittää palvelijan vankeuteen.

Miksi Jeesus haluaa antaa Jumalasta tällaisen kuvan? Eikö tässä ole toiminnassa juuri se taivaallinen despootti, jollaisella meitä antikristillisessä mediassa pelotellaan? – On ja ei. Kenelle tahansa, joka katselee kristillistä jumalauskoa täysin ulkopuolelta arvostellen, sen täytyy jollain tavalla vaikuttaa oudolta. Siitä ei pidä yllättyä. Mutta sellaiselle, joka itse etsii yhteyttä elävään Jumalaan, kysymys näyttää aivan toiselta. Miten kuvataan sellaista, jota ei voi kuvata? Miten puhua Jumalasta, joka on niin täysin toisenlainen kuin me ihmiset? Miten käsittää Hänet, joka on samaan aikaan sekä kaikkivaltiudessaan pelottava ja pyhä, että hyväsydäminen ja ihmistä rakastava. Jeesus käyttää kertomusten ja vertausten voimaa. Kuningas on jotain aivan muuta kuin hänen palvelijansa. Tämä on siis saarnan ensimmäinen huomio. Jumala on toisenlainen. Hän on pyhä. Hän on sekä armahtava että pelottava.

2. Paljonko on paljon?

Jeesus sanoo, että palvelija oli kuninkaalle velkaa 10.000 talenttia. Se on järkyttävän suuri summa. Historioitsija Josefus kertoo, että Jeesuksen aikana käskynhaltija keräsi vuosittain veroina Juudean, Idumean ja Samarian alueelta yhteensä 600 talenttia. 10.000 talenttia oli siis koko alueen 16 vuoden verotuloja vastaava summa. Kun yksi hopeatalentti painoi 43,6 kiloa, saamme palvelijan velan kokonaissummaksi 436.000 kiloa hopeaa. Nykyrahaksi muutettuna se on ainakin tsiljoona euroa. Sairaan paljon. Vastaavasti toisen palvelijan velka oli 100 denaaria, 364 grammaa hopeaa, työmiehen muutaman kuukauden palkka.

Kun tiedämme, että Jeesus tarkoittaa kuninkaalla Jumalaa, tästä asetelmasta seuraa mielenkiintoinen kysymys: Mikä on ihmisen velka Jumalalle? Jeesuksen kertomus näyttää perustuvan ajatukseen, että ihminen on saanut koko elämänsä lainaksi Jumalalta. Lainan suuruus on kuvaus ihmiselle annetun elämän arvosta.

Kysyin saarnaa valmistellessani Facebookissa: Kuinka suuren osan omista kyvyistään ihminen pystyy elämänsä aikana hyödyntämään? Sain vastauksia, jotka vaihtelivat yhdestä prosentista 110 prosenttiin. (Se osoitti ainakin sen, että kyselytutkimukseen ei pidä luottaa, koska sanavalinnoilla ihmiset saadaan vastaamaan melkein mitä tahansa.) Mutta se kertoi minulle myös siitä, miten olemme oppineet arvioimaan itseämme. Meille kerrotaan, että on mahdollista elää täysillä. On myös mahdollista kuluttaa liikaa voimavarojaan ja palaa loppuun, ikään kuin ihmisen mahdollisuudet olisi loppuun käytetty. Ihminen on tehty halvoista aineista, suurimmaksi osaksi vedestä ja hiilestä. (Lisäksi meissä on pari kiloa typpeä, noin kilo kalsiumia, hieman vähemmän fosforia, reilut sata grammaa rikkiä, klooria ja natriumia ja sitten vielä puolisen kiloa muita noin 50 alkuainetta.) Tavallisia ja siksi melko vähäarvoisia aineita kaikki. Ihminen vaikuttaa melko mitättömältä olennolta, jonka voimavarat on äkkiä käytetty.

Jeesuksen näkökulmasta katsottuna ihminen on tsiljoonien arvoinen. Näkökulma on täysin toinen ja ehkä yllättävänkin nykyaikainen. Pelkästään tämä pääosin vedestä ja hiilestä koostuva massa on Luojan käsissä melko uskomaton paketti. Kun yhden elektronin massaa vastaava energia on noin puoli miljoonaa elektronivolttia, keskikokoisen ihmisen massaan sidottu energiamäärä vastaa noin 100.000 Hiroshiman atomipommia. Siis siihen aineeseen, mistä sinut on tehty, on sidottu noin paljon energiaa. Ihmisen älyllisiä toimintoja kantava neuroniverkko ja sähkö-kemiallinen säätelyjärjestelmä on luovuudessaan jotain sellaista, jota ihminen ei ole vieläkään pystynyt keinotekoisesti täysin matkimaan. Olemme saaneet Jumalalta lahjan, jonka arvoa meidän on vaikea käsittää ja josta me osaamme hyödyntää vain häviävän pienen murto-osan. Jos jokaista tervettä päivää aletaan verrata sairaalan tehohoidossa vietetyn päivän kustannuksiin, emme ole päässeet vielä edes kunnolla alkuun. Tsiljoona euroa. Sairaan paljon. ”Paljon ois aihetta lapsella kiittää” ja jokainen päivä on lahja.

3. Maksamme velkaa

Kun tulemme tilinteon paikalle, mitä me voimme tarjota Jumalalle? Kukin meistä toki tuo sen, mitä olemme saaneet aikaan. ”Me punomme kehdosta hautahan, me punomme, puramme jälleen, kunnes kuolema laulumme katkaisee ja sen viemme me virittäjälleen.” (Eino Leino) Enempää ei ole. Mutta Jumalalta saatua lainaa sillä ei makseta takaisin. Jeesus tunsi psalmin 49, jossa varoitetaan luottamasta maallisen rikkauteen: ”Henkeään ihminen ei voi lunastaa, ei hän voi käydä kauppaa Jumalan kanssa. Elämän lunnaat ovat liian kalliit, ne jäävät iäti maksamatta.”

Ja juuri tässä on Jeesuksen opetuksen ydin. Jumalan edessä ei ole selittelyjen eikä filosofisten vastaväitteiden aika. Voimme vain heittäytyä Jumalan armon varaan. Jumala on tehnyt meihin riskisijoituksen ja ainoa, mitä hän meiltä odottaa vastineeksi, on, että armahdamme toisiamme. Jos olet edes salaa mielessäsi ajatellut tulla Jumalan eteen vetoamalla siihen, mitä osaat tai että olet elänyt elämäsi täysillä, nyt on hyvä hetki pysähtyä ja tehdä täyskäännös. Tai jos olet jo aikaisemmin pysähtynyt ja tehnyt tämän havainnon, mutta elämän ahdistukset ovat vieneet sinut kauas Jumalan rakkaudesta, tässä messussa Jumala kutsuu sinut eteensä jälleen tekemään tiliä ja ottamaan vastaan armahdus.

”Me maksamme velkaa”, lauletaan eräässä laulussa. Me emme koskaan voi maksaa takaisin velkaamme Jumalalle. Mutta hän on tullut Jeesuksessa ihmiseksi, tuntee meidät läpikotaisin ja antaa meille meidän velkamme anteeksi, että mekin antaisimme niille, jotka ovat meille velassa.

Kaapista ulos

2010-10-26T21:41:00.006+03:00

Seurakuntaneuvoston päätös valita mut Vanhan kirkon kappalaiseksi sai kuulemma viime yönä lainvoiman, kun oli kulunut säädetyt kolme viikkoa päätöksestä ilman huomautuksia. Pysyn siis saman seurakunnan palveluksessa, mutta siirryn Tuomiokirkosta seitsemän korttelia länteen. Ensimmäinen saarnavuoro kappalaisena osuu tuomiosunnuntaille 21.11. klo 10. Ainiin, viimeinen saarnavuoro Tuomiokirkossa tällä haavaa osuu vastaavasti Arton-päivään eli ensi sunnuntaille 31.10. Paljon on ajatuksia ja toiveita sen suhteen, mitä voisimme yhdessä lähteä Vanhan kirkon ja Annankadun uuden toimintakeskuksen puitteissa lähteä tekemään, mutta niistä myöhemmin lisää.

Olen ollut pitkään melko hiljaa täällä blogirintamalla. Siihen ei ole ollut alunperin mitään muuta syytä kuin se, että ei ole iltaisin tehnyt mieli käyttää hereilläoloaikaa tietsikan ääressä. Nyt kirjoittamiseen on jälleen syy.

Kirkko on elänyt viimeisen puolitoista viikkoa lähes kriisitunnelmissa homokeskustelun ja siitä aiheutuneen eroaallon vuoksi. Arvioni on, että homokeskustelu sävyineen ja käänteineen on ollut kirkolle paljon isompi kriisi kuin eroamispiikki. Kirkon seksuaaliopetuksen muuttamista haluavat eivät jostain syystä ole onnistuneet luomaan sellaista ilmapiiriä, joka rakkaudellisessa ja kristillisessä hengessä kutsuisi varovaisempia, konservatiivisempia kristittyjä muutokseen. On nähty piikittelyä, syyllistämistä, leimaamista, ivailua - ja ennen kaikkea hirvittävä sekamelska mielipiteitä ja väitteitä, joihin moni on halunnut olla millään tavalla koskematta. Kun ilmassa lentää paljon tavaraa, on parempi painaa pää alas ja odottaa rauhallisempia aikoja.

Mun on ollut vaikea pitää päätä alhaalla, vaikka periaatteessa tiedän, että vaikeneminen on kultaa ja "tyhmäkin käy viisaasta kun vaiti on". No, mitään julkilausumia en ole tehnyt ja olen kovasti odottanut jotain kädenojennusta, johon olisin voinut tarttua. Sellaista ei ole tullut. On pakko tunnustaa, että on tuntunut pahalta. Tosi pahalta. Ihan kuin minut olisi tungettu kaappiin, johon en ole halunnut ja jota en ole valinnut.

Olen itkenyt.

Olen itkenyt kirkkoa ja itseäni (tämä jälkimmäinen on tosi typerää, mutta totta). Ja olen itkenyt kaikkia niitä hyviä ja kauniita uskovaisia ihmisiä, jotka tunnen ja joiden tuntema Jeesus - siis se, joka kuoli ristillä ja pelastaa ihmisen synnin, kuoleman ja saatanan vallasta - on asetettu kyseenalaiseksi. Tilalle on tarjoiltu toinen Jeesus-kuva. Se on Jonas Gardellin vähemmistöjen Jeesus. Jeesus, joka ei enää ole Kristus. "Kerta kerran jälkeen meidän on ravistettava itsemme irti Jeesus-kuvasta, joka on iskostunut meihin, käsityksistämme Jeesuksesta Kristuksesta. Jos me todella etsimme Jeesusta, saamme nähdä, että hän on useimmiten aivan toinen kuin meille on opetettu." (Jonas Gardell, Jeesuksesta. 2010, s. 53.)

Olen ehkä itkenyt vähän sitäkin, että olen koko ajan sydämessäni tiennyt, miten tämän asian pitää mennä, mutta en ole saanut sitä sanotuksi. Sanon sen siis nyt näin.

1. Jos homoseksuaalisesti käyttäytyvät ihmiset eivät voi kokea todellista, pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää kirkossa, kuinka ihmeessä evankeliumi voisi olla totta? Kirkko ei voi, ei saa, eikä evankeliumi anna lupaa hyljeksiä tai toisarvoistaa ketään sen vuoksi, että hän on homo. Sen, mitä kirkko tekee, tulee olla täysin ja ehdottomasti kaikkia varten, yhtälailla homoja kuin heteroja varten. Jeesuksen sanoja taivasten valtakunnasta on mahdotonta ymmärtää, jos homot jäävät ulkopuolelle. Ei Jeesusta ylistetä sanomalla "Herra, Herra", vaan tekemällä taivaallisen Isän tahto, toteuttamalla oikeudenmukaisuutta ja rakkautta toisia ihmisiä kohtaan. Virret, joita laulamme, puhuvat tästä: "Koko maailmamme yllä loistaa risti Kristuksen. Yhteistä on tuska kyllä, avuntarve yhteinen. Kun me täällä huojennamme veljiemme kuormia, näkymättä rinnallamme kulkee Kristus, auttaja." (Virsi 437:3.) Kuinka tätä voisi laulaa, jos kieltäisin veljeni ja sisareni kuormat?

2. Lisäksi haluan sanoa tämän henkilökohtaisesti. Haluan sitoutua puhumaan homoista vain hyvää. Toivon, että homoseksuaalisten kristittyjen kyvyt, luovuus, kokemukset, näkemykset, myös haavat ja ahdistukset, siis kaikki mitä heissä on, voisi tulla täysimääräisesti Jumalan valtakunnan käyttöön kirkossa. Haluan tehdä heidän kanssaan (teidän kanssanne) yhteistyötä asettamatta ehtoja tai arvostelematta heitä (teitä) ihmisinä. Olen iloinen siitä, että monet heistä (teistä) ovat jaksaneet pysyä kirkossa kiinni ja tehdä työtä sen hyväksi tähän asti. Toivon, että se jatkuu ja yhteistyö tiivistyy. Meillä on kirkkona isoja velvollisuuksia maailman köyhiä, sorrettuja ja kärsiviä kohtaan. Siinä tarvitaan jokaista, erityisesti niitä, jotka tietävät, mitä on olla marginaalissa ja erilaisena.

3. Haluan tehdä työtä sellaisessa kirkossa ja sellaisen kirkon hyväksi, jossa hyvät, tavalliset, uskossaan nöyrät ja Jumalaa tuntemista kaipaavat, mutta seksuaalimoraalin kysymyksissä arat, perinteisesti ajattelevat ihmiset voivat tuntea olevansa tekemisissä saman Jeesuksen kanssa, jota myös kristityt homot ja heidän oikeuksiaan puolustavat rakastavat. Ymmärrän sekä järjelläni että Jeesuksen sanan perusteella (Matt. 19) avioliiton miehen ja naisen välisenä erityisenä suhteena, joka on Jumalan asettama ja jolla on erityinen Jumalan siunaus. Ymmärrän myös, että niillä, jotka eivät syystä tai toisesta halua tai kykene avioliittoon, on tarve läheisyyteen, rakkauteen ja oman seksuaalisuutensa toteuttamiseen. Haluan siunauta kaikkia ihmisiä katsomatta elinolosuhteisiin, asemaan, uskontoon tai sukupuoliseen orientoitumiseen.

4. Tämä yrittää olla kädenojennus. Tajuan, että tälle voi kääntää selän kahdesta vastakkaisesta syystä. Mua ei ole sillä tavalla rakennettu, että motivoituisin siitä, että musta kauheasti joka paikassa tykätään. Mutta etsin ja kaipaan kädenojennuksia ja ihmisiä, jotka osaavat ja haluavat rakentaa sovintoa.

"Perustus on jo laskettu ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea." (1. Kor. 3:11).

Suomi on tullut hulluksi

2010-10-22T16:26:00.003+03:00

Otsikko on lainaus Arja Alhon blogikirjoituksesta Angstia ilmassa. Tämän päivän Suomen Kuvalehti huutaa kannessa, että Suomi tarvitsee hulluutta.

Olkoon kumpi tahansa, itse ajattelisin, että tarvitaan väärässä olemisen taitoa. Siksi pitkän tauon jälkeen julkaisen suomentamani pienen otteen Kathryn Schultzin teoksesta Being Wrong. Adventures in the Margin of Error (HarperCollins 2010), luvusta "Wrongology", s. 21-23.

Koska meillä on sisäsyntyinen taipumus välittömästi pyyhkiä pois mielestä hylkäämämme uskomukset, ei ole mikään ihme, että meidän on niin vaikeaa hyväksyä erehtymistä osana itseämme. Koska emme sisäisessä maailmassamme aina koe, muista ja tallenna erehtymisiämme, väärässä oleminen näyttää tulevan jostain ulkopuolelta. Mutta todellisuus on aivan toista. Erehtyminen on äärimmäinen sisäpiirin juttu. Maailma voi kyllä olla syvästi hämmentävä ja ihmiset voivat kyllä pettää ja johtaa meitä harhaan. Siitä huolimatta lopulta vain sinä itse päätät uskoa omiin uskomuksiisi. Osittain siksi omien erehdystemme huomaaminen on niin outo kokemus: ollessamme täysin tottuneita olemaan eri mieltä toisten ihmisten kanssa huomaammekin äkkiä olevamme itsemme kanssa eri mieltä. Erehtyminen ei tuona hetkenä ole niinkään älyllinen kuin eksistentiaalinen, olemassaoloamme koskeva, ongelma – kriisissä ei ole vain se, mitä tiedämme, vaan se, mitä olemme. Jotain tuosta identiteettikriisistä voidaan kuulla kysymyksissä, joita erehtymisen jälkeen kysymme itseltämme: Mitä oikein ajattelin? Kuinka olen voinut tehdä noin?

Nämä yksilön näkökulmasta esitetyt kysymykset erehtymisen alkuperästä heijastavat laajempaa kyselyä, jota on harrastettu ammoisista ajoista. Jos väärässä oleminen sekä vainoaa meitä että pakenee ymmärrystämme, voimme lohduttautua sillä, että niin se on tehnyt lukemattomille filosofien, teologien, psykologien, sosiologien ja luonnontieteilijöiden sukupolville. Yrittäessään ymmärtää miksi erehdymme monet uskonnolliset ajattelijat ovat löytäneet tien paratiisin portille. Niinpä 1200-luvun skolastikko Tuomas Akvinolainen ajatteli, että erehdymme, koska meidät on häädetty paratiisista; meidät on ikuisiksi ajoiksi erotettu suorasta yhteydestä jumalalliseen totuuteen. Akvinolaisen ja monen muun teologin näkemyksen mukaan erehtymisemme johtuu kuilusta oman, rajoittuneen ja vahingoittuneen mielemme ja Jumalan rajattoman ja täydellisen kaikkitietävyyden välillä.

Samaa perusajatus on saanut lukemattomia maallisia sovellutuksia. Platon ajatteli, että ikuinen sielumme oli alun perin yhtä maailmankaikkeuden kanssa ja aloimme erehtyä vasta, kun saimme nykyisen, ruumiillisen muotomme ja unohdimme kosmiset totuudet. Valistusfilosofi John Locke ajatteli, että erehtyminen vuotaa elämäämme siitä kuilusta, joka on sanojen keinotekoisuuden ja niiden nimeämien asioiden todellisuuden välillä – erosta kuvaamattoman tosiolevan ja sitä lähinnä olevan sanoituksen välillä. Saksalainen filosofi Martin Heidegger ajatteli, että erehtyminen voidaan selittää sillä, että elämme ajassa ja paikassa. Koska meidät on sidottu tiettyihin koordinaatteihin, emme voi nousta niiden yläpuolelle ja nähdä todellisuutta sellaisena kuin se on, lintuperspektiivistä (tai Jumalan silmin). Vaikka selitykset näyttävät erilaisilta, kaikki nämä ajattelijat ja monet muut heidän tavallaan katsovat erehtymisen aiheutuvan jostakin kuilusta: erityisen ja yleisen välillä, sanojen ja todellisuuden välillä, nykyhetken ja ikuisen välillä, kuolevaisen ja jumalallisen välillä. Joka tapauksessa ja periaatteellisella tasolla tämä kuilu on oman mielemme ja muun maailman välillä.

Suurimman osan ajasta elämme ikään kuin tätä kuilua ei olisi olemassa. Siihen on hyvä syy. Kuka haluaa jatkuvasti tulla muistutetuksi olevansa erossa Jumalan suosiosta tai totuudesta? Mutta kun olemme väärässä, tämä repeämä sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välillä yhtäkkiä tulee näkyväksi. Siinä on yksi syy sille, miksi erehtyminen voi olla niin häkellyttävää. Toinen, oudolla tavalla ristiriitainen syy on se, että emme kyenneet havaitsemaan tätä repeämää aikaisemmin. Virheemme osoittavat, että mielemme sisältö voi vakuuttaa meidät aivan yhtä hyvin kuin todellisuus. Se on lannistava havainto, sillä juuri tähän kykyymme vakuuttua, pitää totena, luotamme arvioidessamme, mikä on oikeaa ja totta.

Mutta jos mielen temppuilu on meille hämmentävää, sen pitäisi samalla olla lohduttavaa. Ihmismielen ihme on lopultakin siinä, että se voi näyttää meille maailman ei vain sellaisena kuin se on, vaan myös sellaisena, joka se ei ole: sellaisena kuin sen muistamme menneisyydestä, toivomme tai pelkäämme sen olevan tulevaisuudessa, sellaisena kuin se voi olla jossain muualla tai jollekin toiselle ihmiselle. Erehtymisen voi melko hyvin määritellä ”maailman näkemiseksi sellaisena kuin se ei ole”. Mutta sama määritelmä sopii myös mielikuvitukselle, kekseliäisyydelle ja toivolle. Sen vuoksi virheemme kantavat joskus paljon makeampaa hedelmää kuin se epäonnistuminen ja häpeä, jonka erehtymiseen liitämme. Totta kyllä, virheen havaitseminen on vieraantumisen hetki sekä itsestämme että aiemmin niin vakuuttavalta tuntuneesta maailmankäsityksestä. Mutta mitä pahaa siinä on? Vieraantuminen antaa meille mahdollisuuden nähdä asiat – myös itsemme – vieraina, siis uudessa valossa.

Hyvän puolesta pahaa vastaan

2010-10-03T16:27:00.002+03:00

Mikkelinpäivän konfirmaatiomessun saarna Helsingin Vanhassa kirkossa 3.10.2010 klo 10

Ilm. 12:7-12
Matt. 18:1-6,10

Lapsen kaltaiset

Evankeliumissa puhutaan lapsen kaltaisuudesta, kun Ilmestyskirja maalaa eteemme kuvan ylienkeli Mikaelin ja saatanan voimien välisestä taistelusta. Mitä tekemistä näillä on toistensa kanssa? Aloitamme lapsen kaltaisuudesta.

Matteuksen evankeliumista luettu Jeesuksen sana on monelle meistä tuttu kastejuhlista. ”Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te että pääse taivasten valtakuntaan.” Jeesus asetti lapsen keskelle.

On hyvä muistaa, että lasta ei muinaisessa maailmassa suinkaan pidetty minään ihanneihmisenä. Päinvastoin, lasta pidettiin monella tavalla puutteellisena ja keskeneräisenä aikuiseen verrattuna. Jeesus opetti katsomaan lasta toisella tavalla. Tämä Jeesuksen tapa on muuttanut maailmanhistoriaa ja tänä päivänä puhumme jo sujuvasti lapsen oikeuksista.

Kun lapsi kastetaan, vanhemmilta ja kummeilta kysytään: Tahdotteko yhdessä seurakunnan kanssa huolehtia siitä, että hän saa kristillisen kasvatuksen? Rippikoulu, jonka nämä nuoret ovat nyt suorittaneet loppuun, on osa tätä ”yhdessä seurakunnan kanssa” toteutunutta prosessia. Ei rippikoulussa oikeastaan voida enää opettaa mitään sellaista, mikä ei olisi jollain tavalla ollut läsnä jo kotikasvatuksessa. Parhaimmillaan rippikoulu onkin vain kodissa annetun kristillisen kasvatuksen vahvistamista ja täydentämistä.

Näitä nuoria katsoessa olen vakuuttunut siitä, että heillä on erinomaiset eväät elämään. Ulkonainen hyvinvointi on turvattu ja on paljon mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen. Pyysin nuoria kirjoittamaan lapuille kolme uutta asiaa, jotka he ovat rippikoulussa oppineet. Kaikkein useimmin siellä mainittiin uudet ystävyyssuhteet. Myös itsenäistymisen kokemus oli monessa lapussa. Lisäksi moni mainitsi kokemuksen turvallisesta ilmapiiristä, jossa oli mahdollista jakaa myös hengellisiä asioita. Tänään on siis todella syytä kiitollisuuteen ja juhlaan.

Taistelu

Mutta vaikka maassa on rauha ja elämme ennen näkemättömän hyvinvoinnin aikaa, taistelu ei ole lakannut. Emme tosin joudu juurikaan näkemään ulkonaista sotaa tai tappelua lähiympäristössämme, vaan taistelu käydään entistä selvemmin sisällä, nuorten sieluista ja sydänten herruudesta. Ei ole mikään ihme, että sota- ja taistelupelit myyvät niin hyvin. Ja osa rock-lyriikasta suorastaan ammentaa aiheensa Ilmestyskirjan ja apokalyptiikan kuvastosta.

On syytä muistaa, että Johannes ei suinkaan itse keksinyt ylienkeli Mikaelin hahmoa, lohikäärmettä tai Saatanan joukkoja, jotta ne muodostaisivat kristillisen uskon keskeisen oppisisällön. Päinvastoin, Johannes liittyi tuhansia vuosia vanhaan kieleen ja kuvastoon, joka oli tunnettua kaikkialle Lähi-idän ja Välimeren alueella. Olennaista hänen näyissään ei siis ole niiden ulkoinen muoto, vaan asiasisältö. Kamppailu hyvän ja pahan välillä on todellisuutta yhtä paljon tänään kuin se oli Johanneksen kirjoittaessa muistiin näkyään vankeudessa Patmoksen saarella. Samaa taistelua nuorten (myös aikuisten) sieluista käydään kodeissa, kouluissa ja vaikkapa perjantai-iltaisin Vanhan kirkon puistikossa.

Raamatun ilmoituksen kannalta olennaista on myös se, että on oikeasti olemassa sielunvihollinen eli vastustaja, pahanpuhuja (diabolos tarkoittaa sananmukaisesti erilleen heittäjää, riidankylväjää) ja syyttäjä (heprean verbi satan tarkoittaa syyttämistä), joka pyrkii tuhoamaan ihmisen. Sen tarkoitus on syöttää jokaiselle meille valhe siitä, että mitään ei ole tehtävissä, millään ei ole mitään väliä, sinä olet jo pilannut mahdollisuutesi ja kannattaa vain yrittää mahdollisimman paljon nauttia elämästä ennen kuin se on liian myöhäistä ja kaikki loppuu. Juuri tätä vastustajaa vastaan ylienkeli Mikaelin joukot taistelivat.

Voitto on meidän

Miten paha sitten voidaan voittaa? Ymmärrämme, että niin kauan kuin elämme, olemme taistelukentällä. Emme siis tämän elämän aikana tule näkemään vielä lopullista ratkaisua. Mutta meidän tulee tietää, miten taistelua käydään.

Raamatun ilmoitus on oikeastaan aika hätkähdyttävä. Paha on jo voitettu! Nyt on enää kyse siitä, kenen puolella olet. Johannes, joka Patmoksella istuessaan tiesi hyvin, että kristittyjen päitä putosi ja paha oli vallalla, näki koko taistelun aivan toisesta näkökulmasta. Hän ymmärsi, että todellinen taistelu ei ole se, joka tapahtuu maan päällä ja jossa väkivalta näyttää voittavan. Todellinen taistelu on hengellinen ja se käydään toisella tasolla. Se voittaa, joka on oikeuden puolella. Vääryys ei voita. On vain pysyttävä uskollisena.

Ja tästä uskosta rakentuu aivan uudenlainen valtakunta, Jumalan valtakunta. Meitä tämän valtakunnan kansalaisia ei ohjaa tappiomieliala, vaan usko Kristuksen voittoon, hyvyyden voittoon, oikeuden voittoon.

Kun tapasimme ensimmäisen kerran rippikouluryhmän kanssa keväällä täällä Vanhassa kirkossa, puhuin jotain sakramenteista. Sakramentti on roomalaisilta lainattu sana. Se tarkoitti aikoinaan sotilaiden tekemää lippuvalaa. Se oli lupaus pysyä uskollisena siinä joukko-osastossa, johon kuului, ja niille taistelutovereille, jotka kulkevat rinnalla. Varhaiset kristityt näkivät tässä sanassa jotain tuttua ja ottivat sen käyttöön uudessa merkityksessä.

Sakramentit, kaste ja sen vahvistaminen eli konfirmaatio ja ehtoollinen, ovat sitoutumista siihen valtakuntaan, joka jatkaa taistelua hyvän puolesta pahaa vastaan kaikkina aikoina kaikkialla. Se on valtakunta, jossa lapset ovat ensimmäisiä. Sen valtakunnan perustaja ja kuningas on ihmiseksi tullut ja kaikessa meidän laillamme kärsinyt Jeesus Kristus.

Varaudu odottamattomaan

2010-09-19T13:22:00.002+03:00

Saarna 19.9.2010 Helsingin tuomiokirkossa klo 10 ja Lähetyskirkossa klo 14

Luukas 7:11-16

[Puheen alussa oli viittaus virren 612 kirjoittajaan, Juhana Cajanukseen, mutta jätän sen tästä pois, koska ilman virren veisuuta viittaus jää turhaksi.]

Päivän aiheena on Jeesus antaa elämän. Se on kaunis ajatus. Onko se hieman liian kaunis ajatus ollakseen totta meidän kohdallamme? Mutta kuoleman me ymmärrämme. Siitä on lähdettävä liikkeelle, että aihe avautuu.

Tasan vuosi sitten 19. syyskuuta suunnilleen tähän samaan kellonaikaan olin toimittamassa isäni hautaan siunaamista. Isä sai kolme viikkoa ennen kuolemaansa aivoinfarktin, josta hän ei enää tullut tajuihinsa. Viimeisenä aamuna ennen infarktia isä ja äiti lukivat tapansa mukaan luvun Raamatusta. Viimeinen isän lukema luku sattui olemaan Job 14, josta kuulimme äsken osan: ”Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta. Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo.” Job valittaa ihmisen surkeaa kohtaloa ja pyytää Jumalaa edes hetkeksi kääntämään katseensa pois ihmisestä, että tämä saisi olla rauhassa.

Luin isän arkun ääressä otteita tästä luvusta, jonka viimeiset jakeet kuvaavat raa’an yksityiskohtaisesti sitä heikkouden ja avuttomuuden tilaa, jonka näimme isän kuolinvuoteella: ”Mutta niin kuin vuori vyöryy laaksoon kallioiden murtuessa, niin kuin vesi jauhaa ja kuluttaa kivet ja rankkasade huuhtoo mukaansa maan, niin sinä murrat ihmisen toivon. Sinä lannistat hänet ikiajoiksi. Hän lähtee täältä, hänen kasvonsa vääristyvät, kun sinä ajat hänet pois. Ehkä hänen lapsensa saavat osakseen kunniaa – hän ei sitä tiedä, ehkä he epäonnistuvat ja heidän käy huonosti – hän ei siitäkään mitään tiedä. Hänen ruumiinsa tuntee vain oman tuskansa. Hän tajuaa vain oman murheensa.”

Juuri tällaiselta kuolema näyttää paljaimmillaan. Siinä ei ole mitään kaunista, ei mitään sankarillista, ei mitään kadehdittavaa eikä ylevää. Paitsi että juuri heikkoudessa kristityn tie kirkastuu ja kuoleman pimeyden ylle loistaa ihmeellinen valo.

Mutta nyt on kyse tästä evankeliumin kertomuksesta, jossa äiti suree nuoren poikansa kuolemaa. Ennen kuin sanotaan ’Jeesus antaa elämän’, kuolemaan on suhtauduttava vakavasti. Näen mielessäni kaksi tyypillistä suhtautumista evankeliumin kertomukseen.

Kertomus voidaan lukea myötäsukaisen ymmärtäväisesti. Kuolleen heräämisen voidaan nähdä viittaavan kaiken takana olevaan hengelliseen todellisuuteen. Tämä on tietysti aivan oikea ja hyödyllinen näkökohta. Jeesuksen toiminta ylipäänsä oli ainutlaatuista ja viittasi Jumalan valtakunnan näkymättömään todellisuuteen. Voidaan ajatella, että ei ole niin tärkeää, tapahtuiko kuolleen herääminen todella, sillä ihmeteot ovat symbolisia viittauksia Jeesuksen voimaan ja valtuutukseen. No hyvä. Näin voi varmasti ajatella.

Toinen, mielestäni rehellisempi, vaikkakin puutteellinen tapa suhtautua kuolleen heräämiseen, on todeta, että sellaista ei tapahdu. Kuolleet eivät herää. Ei ainakaan meidän kokemuspiirissämme. Sellainen on vastoin kaikkia niitä luonnonlakeja, jotka tunnemme ja joiden varaan perustamme elämämme.

Sain sisareltani Leenalta erinomaisen kirjavinkin, joka laittoi minut ajattelemaan kuolleen pojan heräämisestä toisella tavalla. Libanonilaissyntyinen amerikkalainen Nassim Nicholas Taleb puhuu kirjassaan The Black Swan – Musta joutsen – epätodennäköisen merkityksestä. Hän kehottaa meitä kääntämään päälaelleen tavan, jolla ajattelemme tiedosta. Mitä oikein kuvittelemme tietävämme, kun jatkuvasti vetoamme siihen, mikä on tavallista, normaalia ja odotettavissa olevaa? Tieteellinen tutkimus on viime vuosikymmeninä toistuvasti osoittanut, että mitä varmemmiksi ja yksityiskohtaisemmiksi sen selitysmallit tulevat, sitä vähemmän niillä on merkitystä arkielämän kannalta. Kosmologian professori Kari Enqvist kirjoittaa kirjassaan Olemisen porteilla (s. 51), että meidän on pitänyt maksaa kallis hinta fysiikan lakien ymmärtämisestä: ”Tämä menestys on osoittautunut kalliiksi, sillä sen saavuttamiseksi meidän on ollut pakko luopua talonpoikaisjärjen varmoiksi julistamista totuuksista. Kaikki on nimittäin pohjimmiltaan kvanttifysiikkaa, joka ei taivu arkijärjen muottiin.”

Ymmärrän hyvin, että kvanttifysiikan erikoisuuksia ei pidä käyttää kristillisessä puheessa jonkinlaisina Jumalan keppihevosina. Mutta ongelma, jonka kanssa nyt olemme tekemisissä, on todellinen ja se koskee tapaamme hankkia tietoa. Se mikä tieteen kannalta näyttää varmalta – siis kvanttifysiikka – ei ole meidän tietämisemme perusta, koska emme voi tehdä kvanteista mitään havaintoja. Me keräämme tietoa induktiivisella metodilla, kokemuksista ja havainnoista. Me uskomme omia ja toisemme silmiä, korvia, aistihavaintoja.

Mutta tämä on typerää, sillä samaan aikaan tiedämme, että aistihavainnot ovat epäluotettavia. Pahimmillaan luomme keräämästämme tiedosta valheiden verkoston. Keräämällä tietoa siitä, mikä on normaalia, todennäköistä ja tavallista, me harhautamme itsemme kuvittelemaan, että normaali, todennäköinen ja tavallinen tulee jatkumaan. Juuri siksi kukaan ei osannut ennustaa, mitä tulisi tapahtumaa 11.9.2001 New Yorkissa tai syksyllä 2008 maailman pörssimarkkinoilla. Vaimoni oli vain muutamia viikkoja Lehman Brothersin konkurssin jälkeen työmatkalla Dubaissa kuuntelemassa maailman huippuekonomisteja. Siellä eli silloin vielä vakaa usko, että romahdus ei koskisi ollenkaan arabimaita, koska näillä on öljy. Toisin kävi.

Toimimme kuin possu, joka tottuu pienestä pitäen siihen, että joka päivä ihmislajin edustaja tarjoaa sille annoksen maukasta ja lihottavaa ravintoa. Päivä päivältä possun luottamus tähän varmaan tietoon lisääntyy. Voidaan ajatella, että kaikkein varmin ja tyytyväisin possu on elämäänsä juuri sinä aamuna viikkoa ennen joulua, jolloin annosta ei enää tulekaan ja se viedään teurastamoon.

Palatkaamme takaisin evankeliumiin ja tapahtumiin Nainin kaupungin portilla. Siellä tapahtui jotain, mitä kukaan ei osannut odottaa. Kukaan ei ollut varautunut siihen, mitä olisi tapahtuva. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä selvemmältä minusta näyttää, että Luukas ehdottomasti kertoo todellisesta, historiallisesta tapahtumasta. Jotain täysin yllättävää ja odottamatonta tapahtui. Emme tiedä, mikä kuolleen pojan kliininen tila tarkalleen ottaen oli, kun tätä kannettiin haudattavaksi. Emmekä tiedä, mitä pojalle lääketieteellisessä mielessä tapahtui, kun Jeesus kosketti häntä. Mutta jotain täysin odottamatonta tapahtui. Ja kuten yleensäkin historiassa, juuri sillä, mikä on täysin odottamatonta ja epänormaalia, on kaikkein eniten merkitystä. Kertomus Jeesuksesta on odottamaton ja poikkeava alusta loppuun. Eivät ihmiset ymmärtäneet kenen kanssa olivat tekemisissä. Me luulemme ymmärtävämme, koska katsomme taaksepäin, historiaan. Pahimmillaan yritämme laittaa kertomuksen Jeesuksesta kauniiseen laatikkoon ja rusetin päälle. Mutta entä jos Jeesus nousi kuolleista ja elää ja hallitsee yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa tänään? Oletko varautunut odottamattomaan?

Luukkaan kertomus jatkuu niin, että Johannes Kastajan opetuslapset kertovat tapauksesta opettajalleen ja tämä lähettää heidät kysymään Jeesukselta. ”Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa jotakuta muuta?” Edes Johannes Kastaja, suuri edelläkävijä, ei ole varma siitä, mitä on tapahtumassa!

Johanneksen opetuslasten kyselyyn Jeesus vastaa: ”Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet:
Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. Autuas se, joka ei minua torju.”

Älä torju odottamatonta. Kuolema on vääjäämätön. Mutta Jumalan voima on jotain aivan muuta. Se muuttaa historian kulun ja se muuttaa yksilöihmisen elämän.

Kuolleiden herättämisestä ei saa eikä voi tehdä oppikappaletta eikä sitä voi ryhtyä matkimaan. Se on täysin epänormaalia ja odottamatonta. Ja juuri siksi se on tärkeää. Siksi meillä on toivo. Usko Jumalaan, varaudu odottamattomaan.

Ryöstetyn miehen tarina

2010-08-29T18:30:00.003+03:00

Saarna Helsingin tuomiokirkossa 29.8.2010 Lähimmäinen

Evankeliumitekstinä Luukas 10:25-37

Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla ja hän sanoi: ”Minä ylistän sinua Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta, mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.” Sanottuaan tämän Jeesus kääntyi opetuslastensa puoleen ja ylisti heitä autuaiksi sen vuoksi, mitä he saivat omin silmin nähdä. ”Minä sanon teille: monet profeetat ja kuninkaat ovat halunneet nähdä sen, mitä te näettä, eivätkä ole nähneet, ja kuulla sen, mitä te kuulette, eivätkä ole kuulleet.”

On äärimmäisen vaarallista – oikeastaan tuhoon tuomittua – yrittää lähestyä Jeesuksen havainnollista kertomusta laupiaasta samarialaisesta älyllisesti. Koko Jeesuksen keskustelu tämän fiksun lainopettajan, siis älykkään ja uskonnollisesti ja moraalisesti korkeatasoisen henkilön, kanssa on jatkoa ja selitystä Jeesuksen äskeiselle huudahdukselle: ”Minä ylistän sinua Isä, että olet salannut nämä järkeviltä ja ilmoittanut lapsenmielisille!” Jeesuksen luokse tulee järkevä ja viisas mies, jolta taivaan valtakunta on salattu. Hän ei sitä ymmärrä, vaikka hän näyttää tietävän kaiken.

Etsiessäni yksinkertaisuutta katseeni osui jälleen kirjahyllyssä 600 vuotta ennen Kristusta eläneen kiinalaisen opettajan Lao-tsen teokseen Salaisuuksien tie. Lainaan häntä siksi, että näen hän jotenkin ennakoi Jeesusta ja tuo esiin Jeesuksen opetuksen sellaisena kuin se on. Lao-tse kirjoittaa:
- Syntyessään ihminen on hento ja heikko. Kuollessaan hän on luja ja vahva. - Ruohot ja puut ovat syntyessään tuoreita ja mehukkaita. Kuollessaan ne ovat kovia ja kuivia. Siksipä lujuus ja vahvuus ovat kuoleman kumppaneita. Heikkous ja hentous ovat elämän seuralaisia. - Kun sotajoukko on voimakkaan luja, ei se voita. Kun puu on kasvanut suureksi ja lujaksi, se kaadetaan. - Suuri ja voimakas jää alakynteen; heikko ja hento voittaa.

Käytin kohtuullisen osan kesälomasta halonhakkuuseen. Kesämökkitontilta kaadettiin pari koivua, joista toinen oli läpimitaltaan noin metrinen. Koska kirveen heiluttaminen tekee hyvää tietotyöläisen hartioille, olen kieltäytynyt klapikoneen ostosta. Olen siis joutunut käyttämään raakaa voimaa. Hyvään kohtaan osunut isku halkaisee isonkin pöllin. Oksankohtaan pitää käyttää moninkertaisesti voimaa, vaikka pölli olisi pieni. Kaikkein hankalimmat kohdat joutuivat moottorisahan hampaisiin. Mitä kovempi puu, sen kovemmat keinot.

Lao-tse jatkaa:
- Kaikkein hennointa ja taipuisinta maailmassa on vesi, mutta lujan ja kovan voittamisessa se on verraton. Sille ei löydy toista vastaavaa. – Että heikko voitta vahvan ja pehmeä kovan, sitä seikkaa ei kukaan näytä tietävän, eikä kukaan osaa panna sitä elämässä käytäntöön. – Pyhä ihminen on sanonut: joka ottaa kantaakseen valtakunnan syntisaastan, hän on arvollinen olemaan uhritoimituksen suorittaja. Joka ottaa kantaakseen valtakunnan onnettomuuden, hän on arvollinen olemaan maailman hallitsija. – Nämä todet sanat näyttävät olevan kuin nurinpäin sanottuja.

Lainopettaja, joka tuli Jeesuksen luokse, tiesi jo vastaukset omiin kysymyksiinsä. Silti taivasten valtakunnan salaisuus oli hänelle vieras ja Jeesuksen piti esittää se hänelle esimerkin avulla.

Kenestä meidän pitäisi tänään puhua, että ymmärtäisimme valtakunnan salaisuuden niin kuin lapsi? Kenestä me puhuisimme? Puhuisimmeko siitä Maria nimisestä Romanian kerjäläisestä, joka viime sunnuntaina tuli muovikipponsa kanssa pyytämään rahaa, kun kirkkokansa siirtyi messun jälkeen kirkkokahveille? Ehkä hän on siellä tänäänkin. Kuka on hänen lähimmäisensä?

Vai puhuisimmeko siitä tuntemastamme ystävästä, joka nukkuu yönsä kirkon seinän vieressä tai jossain muualla ulkosalla ja unenpöpperöisenä tulee kirkkoon torkkumaan, kun suntio aamulla avaa ovet? Ehkä haluaisitko puhua siitä ystävästä tai tuttavasta, jonka elämänhalu on masennuksen vuoksi kadonnut ja jota et osaa auttaa? Mikä on se esimerkki, jonka kautta ryöstetyn miehen tarina tulee uudelleen eläväksi ja auttaa meitä ymmärtämään taivasten valtakunnan salaisuuden niin kuin lapsi sen ymmärtää, selkeästi ja yksinkertaisesti?

En usko, että tarvitsemme varsinaisesti uutta tarinaa. Jokainen uusi tarina, jokainen uusi kärsimys, jokainen uusi avuntarve, on vain kertausta siitä, mitä on jo ollut. Meillä on yksi kertomus ja se riittää. Ja tämä kertomuksen päähenkilö on Jeesus.

Luin syntymäpäivälahjaksi saamaani ruotsalaisen Jonas Gardellin kirjaa Jeesuksesta. Gardell tekee voimakkaasti eron maanpäällisen Jeesuksen ja ylösnousseen Kristuksen välillä. Edellinen on Gardellille kaikien syrjittyjen ja vähemmistöjen sankari ja puolustaja. Jälkimmäinen on hänelle uskonnollista hömppää, joka peittää alleen sen, kuka Jeesus todella oli. Ja hänen kirjansa uppoaa kuin häkä uudenlaista hengellisyyttä etsiviin, mutta kirkon vanhoillisuuteen pettyneisiin. Jeesus kiinnostaa. Mutta hänen esittämänsä kuva Jeesuksesta ei ole totuudellinen, se jää puolinaiseksi. Se ei sovi yhteen sen kanssa, mitä evankelimit meille kertovat ja mitä Jeesus itse opetti. Hän oli kyllä sorrettujen ja syrjittyjen auttaja, jona Gardell häntä pitää. Ja se on tärkeää. Mutta hän oli myös Jumalan Poika ja Jumalan Karitsa, joka otti pois maailman synnin oman kuolemansa kautta.

Hän oli se mies, joka ryöstettiin ja hakattiin. Mutta hän oli myös se, joka pysähtyi auttamaan. Hän ei heittänyt nopeaa kolikkoa kerjäläiselle voidakseen heti unohtaa tämän katseen ja jatkaakseen kiireitään. Hän pysähtyi kohdalle, puhutteli ja kosketti. Häntä ei ihmisten kärsimys ja avuntarve kyennyt uuvuttamaan, sillä hän osasi myös vetäytyä yksinäisyyteen. Hän tiesi rajansa. Hän nuhteli ylimielisiä. Hän armahti syyllisyyden painamia ja virheidensä vuoksi kärsiviä.

On iso ero sillä, luemmeko Jeesuksen ja lainoppineen välistä keskustelua esimerkkinä korkean moraalin toiminnasta vai luemmeko sitä opetuslapsina, Jeesuksen seuraajina. Lapsi oppii esimerkistä. Siksi lapsille pitää kertoa kertomuksia Jeesuksesta. Ja meidän tulee oppia kuuntelemaan uudelleen kertomuksia Jeesuksesta. Koska hänessä avautuu taivasten valtakunnan salaisuus. Hän perusti uuden ihmisyyden, uuden ihmisenä olemisen mallin. Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään.

Meidän ei siis tarvitse kuulla vain Jeesuksen ääntä, joka sanoo: ”Mene ja tee sinä samoin”. Meillä on Jeesus, joka sanoo: ”Minä menen edellä, seuraa sinä minua. Minä vien sinut perille.” Me emme opiskele suuren opettajan moraalisia läksyjä tullaksemme viisaammiksi, vaan me ylpeät, monella tavalla itseriittoiset ihmiset roikumme kiinni hänen viitanliepeessään saadaksemme edes pienen osan hänen nöyryydestään.

Se elämäntapa, johon Jeesus kutsuu, ei ole utopiaa. Se ei ole jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, että en ole tehnyt tarpeeksi tai ollut odotusten mukainen. Se on yksinkertaista ja sitoutunutta Jumalan ja lähimmäisen rakastamista siellä, missä kulloinkin satumme olemaan. Eikä tämä elämäntapa perustu vain siihen, mitä sinä ja minä osaamme ja jaksamme, vaan siihen, että Jumala armahtaa. Jeesuksen elämän ja kuoleman tähden Jumala ottaa meidät syliinsä niin kuin laupias samarialainen otti syliinsä henkihieveriin hakatun miehen tien poskesta. Ja jokainen, joka ottaa tämän avun vastaan, saa kutsua itseään Jumalan lapseksi ja taivaan valtakunnan perilliseksi.

Mistä tietää olevansa tekopyhä?

2010-08-15T22:10:00.001+03:00

Saarna 15.8.2010 Itsensä tutkiminen – Luukas 18:9-14 Fariseus ja publikaani

Mistä tietää olevansa tekopyhä?

Jeesus esitti kertomuksen fariseuksen ja publikaanin rukouksesta ”muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan”. Heti herää muutamia kysymyksiä. Keitä nämä ihmiset olivat? Heidän täytyi jollain tavalla kulkea Jeesuksen seurassa tai olla kiinnostuneita kuulemaan häntä, koska Jeesus kerran puhui heille. Jeesuksen seurassa kulkee siis ainakin muutamia tekopyhiä.

Mutta mitä väärää siinä on, että on varma omasta vanhurskaudestaan? Eikö niin pitäisikin olla? Paavalin mukaan ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ei omien tekojen perusteella. Jos siis uskallan sanoa: ”Minä uskon, auta minun epäuskoani!”, enkö silloin olekin vanhurskas?

No, me ymmärrämme asian tietysti niin, että Jeesus tarkoitti ihmisiä, jotka pitivät itseään vanhurskaina oman erinomaisuutensa perusteella ja lisäksi väheksyivät muita. Sen me ymmärrämme hyvin. Sellaisia emme halua olla, emmekä halua sellaisia ihmisiä lähellemme. Mutta vasta tässä pääsemme käsiksi varsinaiseen ongelmaan. Mistä voi tietää olevansa tekopyhä? Entä jos sinä oletkin juuri sellainen, joista Jeesus varoittaa? Mistä sen voi tietää?

Viime viikolla lomamatkalla kirjakaupassa käteeni osui Kathryn Schultzin teos Being Wrong, ”Väärässä oleminen”. Schultz on kiinnostunut tästä yleismaailmallisesti ilmiöstä, että vaikka kaikki ihmiset kaikkialla haluavat olla oikeassa, he kuitenkin hyvin usein ovat väärässä ja mitä siitä seuraa. Schultz huomauttaa muun muassa, että ihminen ei samanaikaisesti voi olla väärässä ja tietää olevansa väärässä. Jos ihminen tietää olevansa väärässä, hän ei enää luule olevansa oikeassa. Ihminen voi olla väärässä vain niin kauan kuin hän ajattelee olevansa oikeassa. Schultz kertoo, että kirjaa kirjoittaessaan monet ihmiset sanoivat hänelle innoissaan: ”Haastattele minua! Minä olen aina väärässä!” Mutta kun hän pyysi kyseistä henkilöä tarkemmin kertomaan, missä asiassa tai asioissa he ovat väärässä, he eivät kyenneetkään enää sanomaan. Heillä oli vain sellainen tunne, mutta aivan kuin väärässä oleminen olisi pyyhkiytynyt muistista pois. Milloin muuten olit viimeksi väärässä?

Mietin tätä itsekin viikolla, enkä oikein osannut sanoa, kunnes perjantaina olin väärässä. Katselin erästä luottokorttilaskua, jossa luki, että ”tilillenne on tullut ylisuoritus”. Valittelin sitä närkästyneenä vaimolleni: ”Miksi tässä lukee vain, että on tullut ylisuoritus, mutta ei lue sitä summaa? Kaikki ostokset on kyllä lueteltu, mutta hyvitettävää summaa ei.” Silloin vaimo sanoi: ”Käännäpä siitä laskusta seuraava sivu.” Ja siellä se oli. Olin ollut väärässä, vaikka luulin olleeni oikeassa.

Onko tekopyhyys tai omavanhurskaus samanlaista kuin väärässä oleminen, että sitä ei voi tietää? Mistä voi tietää olevansa tekopyhä?

Kirjailija Ylva Eggehorn kirjoittaa eräässä teoksessaan ”hyvien ihmisten ongelmasta”. Se on taiteissa hyvin tunnettu asia. Kirjailijat tietävät tämän. ”On vaikeata kuvailla hyvyyttä niin, että siitä tulee voimakasta, dynaamista, yllättävää.” Danten Jumalaisen näytelmän Helvettiä pidetään yleisesti paljon mielenkiintoisempana kuin Paratiisia. Paratiisissa kaikki on kohdallaan ja hyvin, mutta sieltä puuttuu rosoisuus ja särmä.

Hyvät ihmiset eivät tee väärin. He eivät rosvoa, huijaa eivätkä huoraa. Lisäksi he antavat rahaa hyväntekeväisyyteen ja usein vielä käyvät kirkossakin. Voidaan siis sanoa, että fariseuksen kuvaus itsestään sopii melko täsmällisesti niin kutsuttuihin hyviin ihmisiin – siis meihin.

Sitä paitsi me haluamme olla hyviä. Hyviä ihmisiä palkitaan siitä, että he ovat hyviä. Pahat kylläkin saavat enemmän huomiota ja palstatilaa, mutta hyvät tulevat toimeen naapureidensa kanssa. Eivät metelöi, eivätkä aiheuta hämminkiä. Sananlaskujen kirjassa puhuttiin rikkomusten tunnustamisesta ja hylkäämisestä. Siis siitä, että ihminen myöntää olleensa väärässä ja toimineensa väärin. Mutta juuri edellisessä jakeessa sanotaan myös: ”Kun vanhurskaat vallitsevat, kansa iloitsee. Kun pahat saavat vallan, kaikki kätkeytyvät.” Niinhän se on. Ja koska hyviä ihmisiä palkitaan siitä, että he käyttäytyvät hyvin, me haluamme myös käyttäytyä hyvin.

Tässä on ensimmäinen koetinkivi omavanhurskaudelle. Se liittyy toisten ihmisten antamaan hyväksyntään, ihmispelkoon, joka tukahduttaa elämänrohkeuden. Väärin tekemisen pelko on niin suuri, että ihminen käpertyy sisäänpäin ja lakkaa olemasta se leikkivä ja kokeileva lapsi, joksi hän syntyi. Uskonpuhdistaja Martti Luther tunsi hyvien ihmisten ongelman niin henkilökohtaisesti, että eräässä kirjeessään antoi itsetutkistelun syövereissä kamppailevalle ystävälleen Melanchtonille rajun ohjeen: ”tee syntiä lujasti”, lat. pecca fortiter. Se minkä teet, tee reilusti ja urheasti. Silloinkin, kun sinusta tuntuu, että se ehkä voisi olla syntiä. Ja varsinkin silloin, jos vaihtoehtoina ovat vaikeneminen, paikalleen jääminen ja mukautuminen yleiseen mielipiteeseen. Lutherin lause jatkuu: ”sillä vielä lujempi on usko ja ilo Kristuksessa”, sed fortius fide et gaude in Christo.

Kyseessä oli siis henkilökohtainen neuvo hyvälle ystävälle tilanteessa, jossa epävarmuus uhkasi lamauttaa, ei yleinen teologinen periaate. Tätä Lutherin ohjetta on joskus luettu ikään kuin hän kehottaisi tekemään syntiä siksi, että armo tulisi suuremmaksi. Kristillisestä uskosta tulee joillekin pakkopaita, joka pitää ravistaa päältä niin, että näkyy ja kuuluu. On julkaistava niin rumia pilapiirroksia, että tekopyhät varmasti hätkähtävät. Ehkä on tehtävä tietoisesti syntiäkin ihan pelkästään tekopyhien uskovaisten hämmentämiseksi. Mutta sellaisessa ei tietenkään ole mitään järkeä. Ihminen vain asettaa itsensä jälleen toisten yläpuolelle ja tuomariksi.

Siksi meidän onkin syytä palata Jeesuksen kertomukseen. Kysymykseen ”Mistä tietää olevansa tekopyhä?” kertomus esittää vastaukseksi kaksi erilaista rukousta. Sinun rukouksesi paljastaa sinut! Fariseuksen rukous alkaa hyvin, kiitoksella. Näin rippikoulussakin opetetaan. Rukouksessa lausutaan ensin sen nimi, jota rukoillaan ja sitten se asia, joka on mielessä. Jos ei ole mitään erityistä, aina voi aloittaa kiitoksella. Mutta jo ensimmäisessä sivulauseessa fariseus ajaa metsään. Kiitoksen kohteena on kyllä Jumala, mutta kiitoksen aiheena on oma itse. ”Minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset”. Sen jälkeen fariseus luettelee ansionsa, ensin ne pahat asiat, joita hän ei tee, ja sitten ne hyvät asiat, joita hän säännöllisesti tekee. Ja kaikki, mitä hän sanoo, on ihan totta! Fariseus ei siis ole väärässä. Tekopyhyys ei ole samaa kuin väärässä oleminen. Se on oikeassa olemista. Ja siinä me kaikki olemme tosi hyviä. Fariseuksen ongelma ei ole siinä, että hän olisi väärässä, vaan siinä, että hän halveksii toista. Se tekee hänet tekopyhäksi. Hän korotti itsensä toisen yläpuolelle. Publikaani oli myös oikeassa. Hän tiesi olevansa syntinen. Hän tiesi tehneensä väärin. Siksi hänen rukouksensa oli oikea. Molemmat puhuivat Jumalalle totta, mutta heidän asentonsa oli erilainen. Jos haluat tietää, oletko tekopyhä, mieti miten rukoilet.

Kun sanot rukouksessasi ”Herra, armahda” – kuten me olemme jo täällä yhdessä tehneet – tuo rukoukseen mukaan kaikki, mitä sinussa on. Älä peittele mitään, älä jätä varauksia, älä yritä salata mitään. Avaa sydämesi. Sillä Jumala katsoo sydämeen. Ja kun näin teet, saat nousta vanhurskaana, täynnä iloa ja kiitollisuutta Jumalalle.

Uusi virsi?

2010-07-18T12:07:00.002+03:00

Olen suhtautunut bloggaamiseen suurin piirtein sillä tavalla, että olen purkanut tänne ajatuksia sen mukaan, kuin on tuntunut hyvältä ja välttämättömältä. Siis jonkinlaisen sisäisen pakon vuoksi. Loppukevät ja alkukesä on ollut aikaa, jolloin olen tuntenut sisäistä pakkoa olla kirjoittamatta. Osittain se on johtunut siitä, että olen halunnut keskittyä enemmän siihen, mitä on kulloinkin käsillä. Osittain tunnistan myös halua luoda tiettyä välimatkaa siihen odotukseen, että mun blogi olisi lausuntoautomaatti kirkolliseen keskusteluun. Sehän ei alunperin ollut ollenkaan ajatuksena, vaikka omasta suuresta syystäni usein kirjoittelu on mennyt siihen suuntaan. Katsotaan, tuoko tauko tähän jonkin uuden näkökulman. Ehkä on syntymässä uusi laulu.

Ymmärrän senkin, että monille vakiolukijoille on voinut olla vähän turhauttavaa käydä silloin tällöin kurkkaamassa, joskos olisin herännyt kesäuniltani. Siksi laitan tällaisen väliaikatiedotteen.

Kesäloma alkoi toissapäivänä eli perjantaina vihkitoimituksella Vanajanlinnassa. Hääpari oli kaunis ja juhla oli koskettava. Oikeastaan siitä on erittäin hyvä laskeutua nyt kolmen viikon lomalle. Käymme torstaina Porissa kuuntelemassa Totoa, mutta muuten varmaan aika menee mökillä Selissä risu- ja halkosavotassa sekä lueskellen. Elokuun ekalla viikolla lähdemme Tiinan kanssa Chicagoon, missä osallistumme Global Leadership Summitiin. Meidän pienen suomalaisen tiimin tehtävänä on samalla valita kiinostavasta puhujajoukosta ne, joita haluamme kuulla Agricolassa 12.-13.11. Varmasti viimeistään Chicagosta käsin päivitän tätä blogia ensitunnelmilla. Muuten, ilmoittautuminen Helsingin tai Jyväskylän Global Leadership Summiteihin tapahtuu osoitteessa www.willowcreek.fi. Hinta nousee 1.9. alkaen 15 eurolla, joten kannattaa ilmoittautua elokuun aikana.

Kirkon kevät

2010-06-03T15:32:00.003+03:00

Voi elämän kevät. Irjasta tuli siis piispa. Onnittelut valinnasta ja runsaan Jumalan siunauksen toivotukset.

Median mukaan Irjasta tosin tuli naispiispa. Nähtäväksi jää, kumpi hänestä tulee, piispa vai naispiispa. Odotan ja toivon kovasti, että Irja jollain tavalla osoittaa olevansa huolissaan kirkon hajaannuksesta ja pyrkii piispana luomaan yhteyttä. Vaaliretoriikan perusteella voi ounastella, että vastakkainasettelu tulisi kärjistymään, mutta teot ratkaisevat.

Jotkut kirkon piirissä pyrkivät uskottelemaan itselleen, että kyseessä ei ollut sukupuolivaali. Tietysti oli. Ei kai Kirkko ja kaupunki sekä muu media olisi muuten niin innoissaan vaatinut naisen valintaa. Irjan tukiryhmän aikaisen liikkeellelähdön vuoksi muut naisehdokkaat Marja Heltelää lukuunottamatta jopa jättäytyivät pois vaalista kokonaan. Ja Marjaa moitittiin siitä, että asettui heikentämään Irjan valintamahdollisuuksia, vaikka sillä ei tietenkään ollut asiaan mitään vaikutusta. Vapaavuoren ja Heltelän äänet näyttävät jakautuneen kohtuullisen tasaisesti, kun äänieroksi jäi vain 24 ääntä.

No, pettymyksestä huolimatta on pakko heti kaivaa esiin optimistisia näkökulmia ja todettava, että saimme pitää erinomaisen tuomiorovastin! Matin tehtävä Helsingin keskellä ja tuomiokapitulissa siis jatkuu. Siunausta ja voimia siis myös Matille kaikkeen siihen.

Ei vain Hengestä, vaan vedestä ja Hengestä

2010-05-30T14:40:00.003+03:00

Saarna Helsingin tuomiokirkossa Pyhän Kolminaisuuden päivänä 30.5.2010

Saarnatekstinä Johanneksen evankeliumi 3:1-15

"Jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.”

Nikodemos oli aidosti kiinnostunut Jeesuksesta, mutta Jeesuksen vastaukset Nikodemoksen kysymyksiin eivät olleet kovin selventäviä. Ne herättävät entistä enemmän lisäkysymyksiä. Voi olla, että tälle saarnalle käy samalla tavalla.

Mutta Nikodemos oli aidosti kiinnostunut. Hän ymmärsi, että viisaus ei aina asu siellä, missä kansan viralliset edustajat ja valtaapitävät kokoontuvat. Hengellisissä asioissa erityisesti on osattava kuunnella niitä, jotka tulevat vallan laitamilta. Ehkä Nikodemos oli poikkeuksellisen avomielinen ja ennakkoluuloton ihminen kaltaistensa fariseusten joukossa, jonkinlainen liberaali muuten kovin vanhoillisen uskonnollisen eliitin joukossa.

Eikä ole vaikea nähdä, että Nikodemoksen kaltaisia kiinnostuneita on paljon tänäänkin. Istuin muutama päivä sitten kahvilla kauppatorilla, kun pöytääni tuli siististi pukeutunut mies pienessä nousuhumalassa. Keskustelu kääntyi nopeasti kirkon asioihin, vaikka en mitenkään ilmaissut olevani pappi. Mies oli erittäin tuohtunut katolisen kirkon pedofiliaskandaalista ja piti paavia siihen syypäänä. - Se mies ei ainakaan edusta Jeesusta maan päällä, hän sanoi. - Tai jos edustaa, silloin Jeesuksen täytyi olla täysin väärässä.

Olin tavallaan aika iloinen tästä kommentista. En siksi, että katolista kirkkoa moitittiin, vaan siksi, että Jeesuksella ja sillä, mitä hän edustaa, on väliä. Eikä kyseessä ole vain satunnainen kadunmies. Kansa, myös sen älymystö, ei ole lainkaan niin piittaamaton hengellisistä asioista, kuin joskus median kautta saattaa vaikuttaa. Fiksut, älykkäät ihmiset ovat kiinnostuneita henkisyydestä, hengellisyydestä ja myös Jeesuksesta, mutta kirkossa jokin mättää. Hengellisesti virittyneen ihmisen mielestä hengen tuuli puhaltaa missä tahtoo, eikä pysy minkään organisaation seinien sisällä. Uskonto on ongelma, ei ratkaisu. Kirkkoa parhaimmillaan siedetään, mutta harvoin ylistetään.

Ruotsalainen hengellinen opettaja ja pastori Peter Halldorf on sanonut Pyhästä Hengestä, että me emme suinkaan opi tuntemaan Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan kolmatta persoonaa viimeisenä, vaan ensimmäisenä. ”Kaikki todellinen hyvyys, kaikki totuus ja rakkaus, kaikki aito armeliaisuus, esiintyipä se missä tahansa ja ilmeneepä se kenen nimissä hyvänsä, todistaa Pyhän Hengen läsnäolosta.” Tuuli todellakin puhaltaa missä tahtoo. Sanoohan Jeesus (Joh. 6:44): ”Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, vedä häntä.” ja miten Isä vetää ihmisen Pojan luokse? Rakkauden köysin, Pyhän Hengen vaikutuksen avulla. Kirkkoisä Augustinus sanoo tunnustuksissaan: ”Ajattele, oi Herrani, että kun janoan sinua, sekin on sinun työtäsi.” Pyhä Henki on aina ihmistä askelen edellä.

Jeesuksen ja Nikodemoksen välille ei kuitenkaan synny yhteisymmärrystä, kun Jeesus sanoo, että on synnyttävä "uudesti, ylhäältä". Nikodemos pitäytyy ehkä hieman lapsellisestikin konkreettisessa ajattelussa. ”Miten joku voisi vanhana syntyä?” Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole lapsellinen. Voi olla, että kiinnostuminen hengellisistä asioista on juuri sitä, että halutaan ymmärtää sanojen takana oleva yksinkertainen totuus. Siksi Jeesus avaa Nikodemokselle ylhäältä syntymisen merkityksen. ”Jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.”

Vesi ja Henki. Ne ovat Jeesuksen mukaan avain Jumalan valtakuntaan, hengelliseen näkemiseen ja ymmärrykseen. Miten yksinkertaisesta asiasta tässä oikein on kyse? Ja kumpi näistä on helpompi, kumpi vaikeampi ymmärtää?

Luulen, että niin Nikodemokselle kuin oman aikamme hengelliselle kyselijälle puhe Hengestä ja sen tuomasta uudesta syntymästä on kiehtovaa. Se näyttää ohjaavan hengellisyyteen, joka on täysin vapaa ulkoisista paineista, mutta tarjoaa jonkinlaisen suoran kosketuksen jumaluuteen. Ja jos menet Akateemiseen kirjakauppaan etsimään hengellistä kirjallisuutta, huomaat nopeasti, että kristinuskolle varattu hylly on kutistunut melko pieneksi muun henkisyyttä tarjoavan tuotannon rinnalla. Löydä se itsestäsi. Opettele läsnäolon taito. Tule tietoiseksi voimavaroistasi. Saat kaiken, mitä uskallat ajatella. Henki todellakin puhaltaa missä tahtoo ja johtaa ihmisiä kohti Jumalaa. On erilaisia teitä, erilaisia kokemuksia, mutta kaikki ne johtavat samaan.

Mutta sitten on tämä vesi. Se on jollain tavalla paljon helpompi kuin Henki, mutta toisaalta kovin paljon vaikeampi. Jokainen ymmärtää, että vesi on kaiken elämän edellytys. Kun avaruuden planeettoja tutkitaan, halutaan tietää, onko niissä vettä, koska sitä kautta toivotaan saatavan tietää, onko niissä elämää. Vesi on vastaanottava elementti, pehmeä kuin kohtu, jossa uusi elämä mahtuu kehittymään..

Paavi Benediktus on tarttunut kirjassaan Jeesus Nasaretilainen Johanneksen evankeliumin vesisymboliikkaan. Evankelista kirjoittaa vedestä monessa keskeisessä kohdassa, aivan ensimmäiseksi juuri tässä Jeesuksen ja Nikodemoksen välisessä keskustelussa. ”Voidakseen päästä Jumalan valtakuntaan, ihmisen täytyy tulla uudeksi, toiseksi – hänen täytyy syntyä uudesti vedestä ja Hengestä. Mitä se merkitsee?” Benediktus kirjoittaa. ”Niin kuin luonnollinen syntymä edellyttää mieheltä siittämistä ja naiselta raskaaksi tulemista, niin uudestisyntymiselläkin on kaksi alkusyytä: Jumalan Henki ja vesi, kaiken luonnollisen elämän universaali äiti – kasteen sakramentissa armon kautta neitseellisen Jumalansynnyttäjän sisarkuvaksi korotettu”.

Syntyminen vedestä tarkoittaa kastetta. Jumalan valtakuntaan tullaan kasteen kautta. Jumalan valtakunta ei olekaan vain tuulen ujellusta hongikossa, vaan sillä on näkyvä muoto. ”Henki ja vesi, taivas ja maa, Kristus ja kirkko kuuluvat yhteen. Sillä tavoin tapahtuu uudestisyntyminen. Vesi edustaa sakramentissa maaäitiä, pyhää kirkkoa, joka ottaa vastaan luomisen.” (Benediktus, Jeesus Nasaretilainen). Siksi vesi voi olla paljon vaikeampi hyväksyä kuin Henki. Moni ajattelee, että Jeesus on kiinnostava hengellinen opettaja, mutta vain jos hänen opetuksensa puhdistetaan myöhemmästä kirkollisesta hapatuksesta. Tässä Jeesus sanoo, että ilman Pyhän Hengen kosketusta ja kastetta ei voi päästä Jumalan valtakuntaan. Kirkko onkin jotain muuta kuin kiinteistöjä, organisaatioita, virkoja ja sääntöjä. Kirkko on olemukseltaan hengellinen, vedestä ja Hengestä syntyneiden yhteisö.

Nikodemoksen reaktio on hämmentynyt kysymys: ”Miten tämä kaikki on mahdollista?” Kuinka on mahdollista elää Pyhän Hengen johdossa, yhteydessä Jumalaan, vapaana kuin taivaan lintu ja irti kaikista maallisen elämän kahleista? Miksi fiksu ja hengellisistä asioista kiinnostunut ihminen ei menisi Akateemisessa sille hyllylle, missä myydään henkisen elämän oppaita ilman kirkkoa, ilman uskontoa ja ilman sääntöjä, jos kerran siellä tarjotaan paljon suurempaa vapautta?

Jeesus vastaa Nikodemokselle harmistuneena: ”Etkä sinä, Israelin opettaja, ymmärrä sitä?” Kun opetuslapsi Filippos myöhemmin Johanneksen evankeliumissa pyytää Jeesukselta: ”Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä”, Jeesus vastaa samalla tavalla: ”Etkö sinä, Filippus, tunne minua? Joka on nähnyt minut on nähnyt isän.”

Tie Jumalan luokse käy Jeesuksen kautta. Pyhä Henki toimii kaikkialla täysin riippumattomana, ilman mitään välittäjää. Jokainen ihminen on Pyhän Hengen työn kohteena. Mutta kaikki Pyhän Hengen työ johtaa kohti Kristusta. Ja Kristus on tie Jumalan yhteyteen. Ei ole täydellistä vapautta ilman täydellistä antautumista. Ei ole voittoa ilman kärsimystä. Ei ole sovitusta ilman uhria. Ei ole uutta elämää ilman kuoleman voittamista. Ei ole muuta tietä. Siksi sinut on kastettu.

Nikodemokselle Jeesus selittää tämänkin, jälleen vertauskuvan kautta: ”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän.” Hengellisyys on äärimmäisen konkreettista ja käytännöllistä. Se on antautumista kuolemaan, että kuolema voitettaisiin ja sinä ja minä saisimme elää. Evankelista Johanneksen kirjaama Jeesuksen puhe jatkuu: ”Sillä Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan poikansa, ettei yksikään, joka uskoo häneen, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”

Tämä kirkko on koko kesän auki puoleenyöhön saakka, että kuka tahansa Nikodemos, hengellisistä asioista kiinnostunut ihminen, voisi tulla tänne vaikka yöllä, kohdata täällä Kristuksen ja löytää uudelleen yhteyden Jumalaan.

Kuihtuvaa kosketa

2010-05-30T13:37:00.003+03:00

Nyt taitaa kuulkaa olla ennätyspitkä väliaika edelliseen blogipostaukseen. Vaikka (tai: koska) nyt on kevät, bloggaaminen ei kukoista. Onko innostus kuihtumassa pois? No, tuskin ehkä kuitenkaan. Jotenkin vain oma fokus on enemmän reaalimaailmassa kuin virtuaalisessa. Taistelen siis omalta osaltani infoähkyä vastaan vähentämällä verkkoon syötettyjen bittien määrää.

Tänään aamulla olin messuvuorossa Tuomiokirkossa ja julkaisen saarnani täällä iltapäivän aikana. Annoin itselleni saarnasta arvosanan 7-, siis nipin napin tyydyttävän. Siitä tuli jotenkin aivan liian monimutkainen ja teologinen. Syynä oli valmisteluprosessi. Sain idean saarnan rakenteesta torstaina ja olin tosi tyytyväinen. Kirjoitin idean ja joitakin iskulauseita muistikirjaani ja pidin saarnaa tavallaan valmiina, puhtaaksikirjoitusta vailla. Se oli harhaa. Lauantai-iltana tajusin, että argumentaatio oli kesken, siirtymät eri osien välillä heikohkoja ja saarnan pointti kaipasi terävöittämistä. Tein toki parhaani ja kirjoitin kohtuullisen sujuvan käsikirjoituksen, jonka sain valmiiksi kymmenen jälkeen illalla.

Aamulla kun tulin kirkolle, korjailin vielä tekstiä ja koeluin sitä saarnatuolissa ennen kuin kirkon ovet avattiin. Kun sitten yhdeksän jälkeen tapasin urkuparvella Cantores minoresin pojat, tajusin, että saarna ei tulisi toimimaan - ei ainakaan poikien mielestä. Olin jäänyt teeman käsittelyssä aivan liian teologiselle tasolle, esimerkit puuttuivat, aiheen jaksottaminen puuttui, argumentointi oli liian epämääräistä ja jäsentymätöntä. Mietinkin koko messun alkuosan ajan, miten selviän tästä tehtävästä. Ensimmäinen lukukappale Jesaja 6:1-8 iski tähän mielentilaan kuin veitsi sulaan voihin. Jesajaa hieman mukaillen: "Voi minua, minä hukun! Minulla on huono saarna ja kansalla, jonka keskellä elän, on muut asiat mielessä." Jesajan kutsumusnäyssä serafi lensi profeetan luokse kädessään henkuva hiili, jolla hän kosketti profeetan huulia ja sanoi: - Katso, tämä on koskenut huuliasi, sinun syyllisyytesi on poissa ja syntisi sovitettu. Tämän jälkeen kuului vielä Herran ääni: - Kenet minä lähetän? Ja profeettaa vastaa: - Tässä olen, lähetä minut!

Jotenkin koin Jesajan kutsumusnäyn omakseni. Eihän tehtävän suorittamisessa ole kyse minusta, vaan Hänestä, joka kutsuu ja lähettää. Rohkeasti eteenpäin siis, sanoisi mummo lumessa.

No, muokkasin hieman aloitusta ja jätin joitain kohtia pois. Mun vahvuus on varmaankin se, että puhun normaalilla intonaatiolla ja paatostakin löytyy. Näillä paikkasin sen, mikä paikattavissa oli. Lopputulos tuskin siitä kuitenkaan hirveästi parani. Saarnan jälkeen olo oli katuvainen. Miksi en käynyt painia tekstin kanssa loppuun saakka, vaan tyydyin hajanaiseen ajatelmaan? Ovella ihmisiä tervehtiessä ja saarnajatkoilla sain toki asiaan kuuluvaa rohkaisua, mutta osittain oma arvioni myös vahvistui. Jos Jeesuksen vastaukset Nikodemokselle olivat hankalia, niin oli myös minun saarnani.

No, tällainenkin voi saarnaprosessi joskus olla. Kunhan ehdin stilisoida muistiinpanot, julkaisen tekstin täällä. Julkaistava saarna jäänee silti joiltain osin kauas siitä, mitä puhuin.

- -

Ensi viikolla koulut loppuu, valitsemme piispan ja moni saa lakin. Itse en ehdi yksiinkään lakkiaisiin tänä vuonna, koska olen vihkimässä ja hautaamassa. Siitä huolimatta onnea ja siunausta kaikille uusille ylioppilaille ja ammattiin valmistuneille!

Piispan vaalin suhteen olen aika rauhallisella mielellä. Pidän Mattia melko vahvana ennakkosuosikkina. Toki lopputulos voi kääntyä aivan kumpaan suuntaan tahansa. Irjan valinnassa olisi toki paljon positiivistakin, vaikka en pidäkään häntä Matin veroisena ehdokkaana. Katsotaan siis rauhassa, mitä torstaina tapahtuu ja kiitetään Jumalaa kaikesta.

Paarman surinaa ja Onkelin kolinaa

2010-05-17T09:02:00.002+03:00

Arkkipiispan tehtävät jättävä Jukka Paarma sanoi lähtösaarnassaan, että kristinuskon vastainen propaganda on voimistunut, vaikka se onkin edelleen pientä moniin muihin maihin verrattuna. Helsingin Sanomien (HS 17.5.2010, s. A6) mukaan STT:n toimittaja oli myöhemmin pyytänyt täsmentämään, mitä Paarma tällä tarkoitti, jolloin hän nosti esimerkiksi Tampereen vapaa-ajattelijoiden Eroa kirkosta -kampanjan.

Arkkipiispan lausunto saa lisää uskottavuutta, kun kääntää saman Hesarin sivulle D2. En tiedä, onko kukaan mahtanut kerätä arkistoa näistä kolumnistien kirkonvastaisista vuodatuksista. Tällä kertaa vuorossa on helsinkiläinen kirjailija Kreetta Onkeli. Hänelle on luonnollisesti annettu vapaat kädet kirjoittaa mistä tahansa elämän ilmiöstä. Koska kolumni ei edusta lehden omaa mielipidettä, ylilyönneistäkään ei ole haittaa lehden kannalta. Rapatessa roiskuu ja toimituspäällikkö taputtaa karvaisia käsiään. Kun kolumni seuraa toistaan, ei monikaan jaksa ryhtyä penäämään höpertelevien mutta itsetietoisten besserwissereiden oikaisemista. Hazard astui rajan yli, kun retosteli edesmenneen Tony Halmeen maineella. Kirkko on hyvä maalitaulu, koska kukaan ei tiedä, keneen haukku silloin osuu.

Joka tapauksessa Onkelin kirjoitelma edustaa jälleen yhtä rimanalitusta. Viimeistään viimeinen kappale paljastaa, että kirjoittajan syvä varmuus asiastaan perustuu joko täydelliseen tietämättömyyteen tai täydelliseen välinpitämättömyyteen tosiasioista. "En muista, että kirkko olisi ulottanut lohdun ja armon sanomansa hädänalaisten elämään. Ruotsissa asunnottomat majoittuvat yöksi kirkkoihin." - "En muista", hän kirjoittaa. Niinpä.

Onkeli on eronnut kirkosta 1980-luvulla. Silti hän väittää, että "tekopyhyys ja itsensä nostaminen toisia paremmaksi on yhä kirkon nykypäivää." Arvaus on tietysti aivan yhtä hyvä peruste väitteelle kuin mikä tahansa muu mielikuva. Eikä tällainen arvaus edes voi mennä kovin pieleen. Mitä muuta Onkelin oma kirjoitus edustaa kuin "itsensä nostamista toisia paremmaksi"? Ja jos helsinkiläinen, kirkosta eronnut kirjailija harrastaa moista, toki samanlaista pitää kirkon piirissäkin jossain piillä.

No, ironisointi ei tietenkään mitään auta. Kirkonvastainen propaganda on todellakin vahvistunut kaikkialla. Osa siitä menee ihan kirkossa toimivien ihmisten omaan piikkiin. Taannoin joku Hesarin toimittaja nimesi Kirkko ja Kaupunki lehden "kirkonvastaiseksi kirkolliseksi lehdeksi". Väittäisinkin, että hyvää tarkoittava, mutta täysin vääristä motiiveista nouseva perinteisesti uskovien ahdistelu kirkon omassa sisäisessä keskustelussa ei suinkaan herätä lisää luottamusta kirkkoa kohtaan, vaan päin vastoin lyö korville paitsi näitä perinteisesti uskovia myös kirkkoon kuulumattomien suosiota kalastelevia kevytkristittyjä.

Yhdestä asiasta olen melkein samaa mieltä Kreetta Onkelin kanssa. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on kuvottavaa. (Onkeli tosin hieman liiottelee: "En tiedä mitään kuvottavampaa". Pystyn helposti kuvittelemaan asioita, jotka ovat vielä kuvottavampia, enkä usko, että kirjailijankaan mielikuvitus on tässä ihan niin rajattu.) Hyväksikäyttöön on puututtava voimakkaasti ja päättäväisesti. On sietämätöntä ajatella, että Raamatun sanomaa synnistä, parannuksenteosta ja armosta on käytetty tälle sanomalle täysin vastakkaisiin tarkoituksiin, peittelemään jatkuvaa heikompiin osapuoliin kohdistuvaa pahantekoa. Jeesus itse puhui myllynkiven ripustamisesta sellaisten kaulaan, jotka viettelevät yhdenkin näistä pienimmistä. Kirkossa asia on nyt joka tapauksessa nostettu esiin, kun lestadiolaisen herätysliikkeen piirissä on tullut esiin tällaisia tapauksia. (Onkelin väite, että kirkossa vaietaan, on siis jälleen osoitus siitä, että hän vain ei tiedä mitään asiasta, josta on päättänyt kirjoittaa.)

Oli miten oli, katolisesta kirkosta levinnyt pedofiliaskandaali vaikuttaa kaikkiin kirkkoihin ja erityisesti pappeihin. Ja niin tietysti pitääkin olla, jos asiat aiotaan pohjia myöten selvittää. Hopea kirkastuu vasta, kun se on tulessa puhdistettu. On siis helppo ennustaa, että kirkonvastainen propaganda tulee yltymään, ei laantumaan. Siihen on hyvä varautua. Myös kirkon sisäinen valtakamppailu tulee yltymään. Veikkaukseni on, että pedofiliatapauksia tullaan häikäilemättä käyttämään hyväksi tässä kamppailussa. Tästä sain jo pientä esimakua eräällä Kirkon koulutuskeskuksen kurssilla muutamia vuosia sitten ja kirjoitinkin siitä tähän blogiin. Leimaaminen on siis käynnissä. Ei mitään uutta auringon alla.

Ihmeet ja merkit taas ilmenee

2010-05-13T14:24:00.002+03:00

Saarna Helsingin tuomiokirkossa helatorstaina 13.5.2010

Saarnatekstinä Markus 16:14-20

Virsissä ja hengellisissä lauluissa kristillinen seurakunta ilmaisee uskonsa ydintä. Evankeliumista nostetaan esiin niitä asioita, joita pidetään kaikkein innoittavimpina ja merkittävimpinä ja niiden äärellä viivytään. Mikael Agricolan muokkaama keskiaikainen virsi 420 perustuu helatorstain evankeliumiin. Mutta kun tarkkaan katsomme, sieltä puuttuu jotain. Säkeissä 2-4 toistetaan Jeesuksen käsky mennä saarnaamaan ja saarnaamisesta seuraavat kaksi vaihtoehtoista reaktiota: usko ja epäusko. Julistamista seuraavista tunnusmerkeistä kuitenkin vaietaan. Tai ehkä ei ihan kokonaan. Anna-Maija Raittilan ja hänen miehensä Taisto Niemisen uudistamassa säkeessä 6 sanotaan, että saarnan kajahdusta ja Hengen tuulen puhallusta seuraavat tunnusmerkit: ”hän kylmät mielet pehmittää, ne iloisiksi lämmittää”. Seuraavassa säkeessä jatketaan: ”se voimansa saa taivaasta, se päästää synnin vallasta”. Ei sanaakaan demoneista, kielilläpuhumisesta, käärmeistä, myrkystä tai sairaiden paranemisesta. Mihin ne ovat kadonneet?

Muistan lapsuudestani erään helluntailaisten hengellisen laulun, jossa sanottiin: ”Ihmeet ja merkit taas ilmenee. Sairaat jo saavat terveyden, halvattu, rampa käy riemuiten. Sokea, kuuro nyt avun saa kiittäen Jumalaa”. Mutta onko meistä tullut kokemuksen kautta viisaampia, niin että tiedämme, ettei tällaista oikeasti tapahdu, vaikka kuinka uskoisimme ja haluaisimme? Tai pidämmekö ehkä itsellämme oikeuden ajatella, että niin kyllä varmaan periaatteessa tapahtuu tai pitäisi tapahtua, vaikka emme voikaan sellaista todistaa? Helatorstain evankeliumista olisi varmasti helpompi puhua, jos demonit, myrkyt ja sairaat voisi virren lailla siirtää syrjään ja keskittyä olennaisempiin asioihin. Jostain syystä en nyt kuitenkaan kyennyt väistämään näitä tunnusmerkkejä. Yritän ymmärtää niistä kahden kysymyksen avulla: (1) Mikä asema tunnusmerkeillä on tässä Markuksen evankeliumin kohdassa? (2) Ovatko nämä tunnusmerkit edelleen totta?

1. Tunnusmerkit Markuksen evankeliumin lopussa

Markuksen evankeliumin loppu ei ilmeisesti ole Markuksen itsensä kirjoittama, koska se puuttuu kaikista vanhimmista käsikirjoituksista. Alkuperäinen evankeliumi joko päättyi jakeen 8 sanoihin: ”He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät” tai sitten alkuperäinen lopetus on kadonnut. Oli selvää, että Markuksen seurakunnalla oli kova tarve liittää loppuun lyhyt yhteenveto Jeesuksen ilmestymisistä ja tehtävänannostaan opetuslapsille. Seurakunnalle oli selvää, että vaikka Jeesus oli lähtenyt pois, hänen antamansa tehtävä on jäänyt. Tätä tehtävää jokainen kristitty toteutti omassa elämässään ja siihen samaan tehtävään kutsuttiin kaikkia lähellä ja kaukana.

Oikeastaan tässä on jo helatorstain evankeliumin keskeinen opetus. Ilman tehtävänantoa mikään liike ei menesty. "Ilman näkyä kansa hukkuu", sanottiin Sananlaskujen kirjan vanhassa käännöksessä. "Ilman profeettoja kansa käy kurittomaksi", sanotaan sama kohta nykyraamatussa. Molemmat tarkoittavat samaa. Ihmiset kaipaavat johtajaa. Kristitytkin kaipaavat johtajaa. Mieluiten ottaisimme asian niin, että Jeesus tulisi juuri nyt tähän ja ratkaisisi meidän puolestamme kaikki vaikeat kysymykset, niin että voisimme sitten ylistää ja palvella häntä tyytyväisinä ja rauhassa. Jeesus kuitenkin meni pois. Hän jopa sanoi: ”Teille on hyväksi, että minä menen pois.” Sen sijaan hän antoi meille tehtävän. Siksi meille kristityille on niin tärkeää muistuttaa itseämme ja toisiamme tästä tehtävästä.

Markuksen loppujakeiden rakenne saadaan helposti selville, kun jaetaan se ensin viiteen pääajatukseen tai päälauseeseen: 1) Jeesus moitti opetuslapsia, 2) hän antoi heille tehtävän (saarnata evankeliumia kaikille luoduille), 3) hänet otettiin ylös taivaaseen, 4) opetuslapset lähtivät saarnaamaan ja 5) Herra toimi heidän kanssaan.

Toinen päälause eli Jeesuksen tehtävänanto on luonnollisesti keskeisin ja se sisältää eniten jälkilauseita. Katsotaan sitä tarkemmin. Ensinnäkin Jeesus lupaa, että julistuksella on kahdenlainen vaikutus: usko ja epäusko. Molempiin pitää varautua. Ei epäuskoinen vastareaktio välttämättä tarkoita sitä, että sanoma on kerrottu väärin tai että olisi keksittävä joku nykyaikaan paremmin sopiva viesti. Joka uskoo ja saa kasteen, se pelastuu. Mutta on myös niitä, jotka eivät usko. Heillekin pitää julistaa. Kaikille pitää julistaa. Itse asiassa epäuskosta oli puhetta vain pari jaetta aikaisemmin, juuri siinä, mistä tämä Jeesuksen ja opetuslasten keskustelu alkoi. ”Hän moitti heidän epäuskoon ja sydämensä kovuutta, kun he eivät olleet uskoneet niitä, jotka olivat nähneet hänet kuolleista nousseena.” Nyt siis, heti näiden moitteiden jälkeen, Jeesus antaa näille epäuskoisille ja kovasydämisille opetuslapsille tehtävän! Älä siis lannistu, jos naapurisi, lapsesi, lapsenlapsesi tai miniäsi ei usko evankeliumia. Ethän sinä itsekään ole aina ollut niin hirveän uskonhenkinen. Jeesuksen tehtävänanto pysyy silti samana.

Vasta kun Jeesus on esittänyt nämä kaksi julistustehtävän seurausvaikutusta (uskon ja epäuskon), hän liittää niistä ensimmäiseen eli uskoon toisen jälkilauseen: ”niitä jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit”. Tunnusmerkit ovat siis tässä Jeesuksen puheessa jälkilauseen jälkilause. Ne eivät sen vuoksi ole merkityksettömiä eikä niitä pidä unohtaa – edes virrestä. Mutta on huomattava niiden asema. Jeesuksen tehtävänanto oli: ”Menkää kaikkialle maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille”. Siinä se oli. Piste. Meidän on kyettävä erottamaan, mikä on varsinaista tehtävää ja mikä siitä johtuvaa seurausta.

2. Ovatko tunnusmerkit edelleen totta?

Tunnusmerkit mainitaan tässä samassa katkelmassa vielä toiseen kertaan, nimittäin aivan lopuksi, kun (3) Jeesus oli otettu ylös taivaaseen ja (4) opetuslapset lähtivät saarnaamaan kaikkialla, (5) sanotaan, että ”Herra toimi heidän kanssaan ja vahvisti sanan tunnusmerkeillä”. Kysymys siis on, koskevatko nämä tunnusmerkit edelleen meitä ja meidän aikaamme vai oliko tällä raamatunkohdalla parasta ennen –päiväys joskus vuonna 300 jKr.?

Ensin on syytä lausua ääneen varoitus naiivista tulkintatavasta. Kun Jeesus puhuu käärmeiden käsittelystä, se ei voi tarkoittaa vain konkreettista käärmeiden käsissä pitelemistä. Sellaista osaavat monet, käärmeitä pidetään jopa lemmikkeinä. On aivan selvää, että Jeesuksen luettelemilla tunnusmerkeillä on syvempi hengellinen merkitys.

Koska olen psalmitutkija, otan tässä avukseni Psalmin 58. Se ei ole kaikkein siteeratuimpia ja kauneimpia psalmeja. Runo on melko raakaa ja kostonhaluistakin. Kirjoittaja on vallanpitäjien vainoama ja valehtelijoiden armoilla. Kuvatessaan vastustajiaan hän käyttää useita eläinvertauksia: he ovat kuin leijonat, kuivukoot he kuin etanat helteessä. Eläinvertausta runoilija käyttää myös kuvatessaan ihmisten vilpillisyyttä:

- Väärämieliset ovat harhateillä syntymästään saakka,

äitinsä kohdusta asti ovat valehtelijat eksyksissä.

Heidän myrkkynsä on kuin käärmeen myrkky,

he tukkivat korvansa, ovat kuin kuuro kyy,

joka ei kuule käärmeenlumoojan ääntä,

vaikka tämä kuinka taitavasti lumoaisi.

Mielessäni tämä psalmikohta liittyy Paavalin sanaan efesolaisille: ”Me emme taistele ihmisiä vastaan, vaan henkivaltoja ja voimia vastaan”. Taistelu pahaa vastaan, josta Paavali puhuu ja johon Jeesus viittasi puhuessaan tunnusmerkeistä, on käynnissä edelleen ja on jokaisen nähtävissä. Jokainen pieni lapsi, joka syntyy tähän maailmaan, tulee alttiiksi ei pelkästään sairauksille ja onnettomuuksille, vaan ihmisen sisäisestä hallinnasta taisteleville pahan voimille. Me taistelemme toki myös aivan käsin kosketeltavia ja aineellisia vihollisia vastaan: sairautta, kyyn pistoksia, tartuntatauteja ja niin edelleen. Mutta varsinainen taistelu käydään ihmisen sisällä ahneutta, piittaamattomuutta, itsekkyyttä, rakkaudettomuutta vastaan. Me valehtelemme toisillemme, petämme toisiamme, näyttelemme olevamme jotain muuta kuin olemme ja pahinta kaikesta, uskomme joskus omiin valheisiimme. Jokainen meistä joutuu nielemään myrkkyä pelkästään siksi, että elää toisten ihmisten kanssa.

Mutta Jumalan kansa on kutsuttu julistamaan evankeliumia kaikille. Tämän evankeliumin sisältönä on Jeesuksen Kristuksen nimessä julistettava kääntymyksen ja syntien anteeksi antamisen sanoma. Tämä sanoma rististä on vastalääke perkeleen myrkkyä vastaan. Kristuksen veri on vastamyrkky, hänen ruumiinsa on osallisuus iankaikkiseen elämään. Pahuus on voitettu, kuolema on voitettu, Kristus on ylösnoussut! Vaikka joutuisit päivittäin nielemään valheen myrkkyä ja käsittelemään kieroja käärmeitä, ne eivät sinua vahingoita, kun pysyt tässä tunnustuksessa. Joka tämän uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Ja nämä tunnusmerkit seuraavat niitä, jotka uskovat. Uskotko sen?

Kristus on ylösnoussut, Hänet on korotettu korkealle, Hän on kansojen kuningas, Hän istuu pyhällä istuimellaan. Seurakunta kulkee hänen voimassaan, ei omassa voimassaan tai oman uskonsa varassa.

Helsingin piispaehdokkaat puntarissa

2010-05-11T16:14:00.003+03:00

Ensimmäinen vaalikierros on tänään käyty ja viidestä ehdokkaasta poimittu kaksi jatkoon pääsijää. Helsingin tuomiorovastikunnan vaalitoimitus klo 13 Meritullin seurakuntasalissa sujui tuttuun tyyliin: ensin tarjottiin kahvia, sitten luettiin lakia, odoteltiin ennakkoäänten laskentaa, äänestettiin jonossa ja lopulta, noin 14.45, ääntenlaskijat ilmoittivat tuloksen, joka lähetettiin saman tien tuomiokapituliin. Tulos: Hannu 24, Marja 19, Irja 70, Matti 75, Leo 4, tyhjiä 1. Äänestysprosentti oli yllättävän alhainen, kun kolmisenkymmentä äänioikeutettua reilusta kahdestasadasta jätti äänestämättä.

Lopullinen, kaikkien rovastikuntien yhteinen tulos on luettavissa Helsingin hiippakunnan kotisivuilta: Hannu 222, Marja 89, Irja 386, Matti 399, Leo 27, hylättyjä 3. Toiselle kierrokselle menevät siis Irja ja Matti, kuten oli odotettua. Laskennallisesti Hannun äänien jakautuminen näiden kahden kesken tulee ratkaisemaan vaalin. Irja keräsi enimmät äänet Kallion ja Malmin rovastikunnissa, Huopalahden rovastikunnassa Hannu ja Irja jakoivat ykköspaikan, Matti taas voitti tuomiorovastikunnan lisäksi Vantaalla, Vartiokylässä ja Porvoossa.

Mutta numeroita tärkeämpää on tietysti nyt kahden jäljellä olevan ehdokkaan arvioiminen. Koska olen alusta asti avoimesti liputtanut Matin puolesta, mun oma kanta on tietysti selvä. Matin vahvuuksina Irjaan verrattuna korostuvat pätevyys ja kokemus. Matilla on sekä akateemisesti että kirkollisesti korkeampi ja monipuolisempi koulutus. Olin ehkä hieman yllättynytkin siitä, kun Agricolan vaalipaneelissa kävi ilmi, että Irjalla ei ole maisterin tutkinnon lisäksi akateemista tai ammatillista erityiskoulutusta. Hän on toki toiminut kirkkososiologian assistenttina yliopistolla 1970- ja 80-luvulla ja suorittanut tieteellisiä jatko-opintoja sekä kotimaassa että ulkomailla. Tutkinnot kuitenkin puuttuvat. Tavallaan hieman sympatisoinkin Irjaa tässä, koska eihän minulla itsellänikään ole muuta kuin maisterin tutkinto, vaikka plakkarissa on lähes täysi määrä tohtorintutkintoon vaadittavia jatko-opintoja. Matti on suorittanut teologian lisensiaatin tutkinnon ja luonnollisesti hänellä on tuomiorovastin virkaan vaadittava kirkollinen pätevyys. Muodollista koulutusta tärkeämpää on se, että Matin koko työura on ollut toimimista kirkon elämän keskiössä: seurakuntapappina ihmisten elämän kaikissa käänteissä, katekismus-projektissa kirkon kasvatustyön keskiössä, kirkkoherrana ja piispan sijaisena seurakunnallisen muutosjohtamisen asiantuntijana.

Irjan puutteena on myös nähty se, että hänelle ei ole pitkästä työurasta huolimatta kertynyt johtamiskokemusta. Se kertoo ainakin Irjan halusta paneutua työssään toisenlaisiin tehtäviin opettajana ja avustajana. Matilla johtamiskokemusta sen sijaan on monista eri tehtävistä ja hänen maineensa johtajana on hyvä. Tietysti pelkästään se, että Matti on tuomiorovastina toiminut piispan sijaisena, antaa hänelle erinomaisen lähtökohdan viran hoitoon. Molemmilla ehdokkailla on kokemusta ulkomailta ja kirkon ulkosuhteista ylipäänsä, Matilla ulkosuomalaisten pappina Ruotsissa ja erilaisissa teologisissa edustustehtävissä, Irjalla muun muassa Euroopan kirkkojen konferenssista Genevestä.

Mutta nämä ovat tietysti vain muodolliseen pätevyyteen liittyviä seikkoja, eikä niillä välttämättä ole ratkaisevaa merkitystä valitsijoiden mielissä. Vaikea myöskään sanoa, mikä käytännön merkitys on kirkkolain määritelmällä, että vaalissa on äänestettävä sitä pappia, joka "jumalanpelon, opin ja kyvyn puolesta kelvollisimmaksi avoinna olevaan piispanvirkaan" (KVJ 3:3). Jumalanpelon arvioiminen jättää valitsijoille paljon liikkumavaraa, mutta toisaalta vaatii arvioimaan ehdokkaita hengellisesti. Älyllisellä epäilylläkin saa olla tilaa, mutta kuten eräs valitsija sanoi: piispan pitää voida uskoa vaikka seurakuntalaisten puolesta, mutta ei voi olla niin, että seurakuntalaiset joutuvat kannattelemaan piispan heikkoa uskoa. Itse tietysti toivoisin, että nämä kolme kriteeriä olisivat kirkkaina jokaisen valitsijan mielissä.

Jos medialta kysyttäisiin, tärkeimmiksi valintakriteereiksi nousisivat varmaankin mielikuvat. Arkkipiispanvaalissa mielikuva pyrittiin luomaan homokysymyksellä - ja varmasti siinä jossain määrin onnistuttiinkin. Toisaalta väittäisin silti, että media ei ratkaissut arkkipiispan vaalia. Äänestäjien hienoinen enemmistö vain piti Kari Mäkistä luotettavampana valintana kuin Miikka Ruokasta. On oikeastaan helppo nähdä, miksi Kari voitti, miksi Kari voitti niin niukasti ja miksi Miikka voitti Karin kotikentällä Satakunnassa.

Arkkipiispan vaalin perusteella uskaltaisin siis ajatella, että media ja mielikuvat eivät tule lopulta ratkaisemaan myöskään Helsingin piispanvaalia. Irjan taustajoukoissa hänet halutaan nähdä uudistajana ja raikkaiden tuulien tuojana ummehtuneeseen kirkon hallintoon. Ja varmasti Irjalla onkin tuoreita ja tervetulleita ajatuksia, joita kannattaa kuunnella. Toisaalta piispan virassa pitää pystyä viemään asioita eteenpäin ja hallita se laaja koneisto, jonka kautta asiat hoidetaan. Piispa ei ole yksinäinen susi, joka muuttaa kaiken, vaan kirkon yhtenäisyyden symboli ja kantaja. Matin vahvuus on nähdäkseni siinä, että hänellä on myös näyttöä siitä, että hän on valmis ja myös kyvykäs tarttumaan pitkäkestoiseen ja kärsivällisyyttä vaativaan uudistustyöhön (seurakuntatyö, katekismus, Agricola-hanke) kirkon uskon keskuksesta käsin.

Kreikkalaista salaattia

2010-05-09T21:57:00.003+03:00

Olen varmaan yhtä hämmentynyt Kreikan talouskriisistä kuin useimmat muutkin EU-kansalaiset. Silti - tai ehkä juuri siksi - en malta olla kommentoimatta. Ymmärrän tietysti, että yksittäisen maan talouteen vaikuttavat niin monet tekijät, että voi olla mahdotonta osoittaa tarkkaan, missä järjestyksessä ja mittakaavassa ne ovat vaikuttaneet kriisin syntymiseen.

Vasemmiston suunasta kriisistä on syytetty pankkeja ja markkinavoimia. Voitot kuulemma yksityistetään, mutta tappiot sosialisoidaan. Tällaistahan vasemmistopopulismi on. Kreikkaa on hallittu nykyaikaisen sosialidemokraattisesti 1980-luvulta saakka. Rahaa on painettu ja etuuksia jaeltu. Äärivasemmiston ärhäkkyyttä on pyritty heikentämään tarjoamalla kansalle elintasoa. Viimeisimmistä retkahduksista tosin kunnia menee varmaankin oikeistolaiselle Nea dimokratialle, joka oli vallassa 2004-2009. Kreikkalaisen kadunmiehen käsitys lienee kuitenkin se, että sos-dem PASOK ja oikeistolainen Nea dimokratia edustavat samaa oligarkiaa, vain leima on eri.

Yhtenä suurena yhteisenä nimittäjänä on joka tapauksessa keskuspankkien lupa painaa rahaa. Varallisuutta luodaan tyhjästä, jotta hallituksilla olisi liikkumavaraa suhteessa kovaan pääomaan. Tämä ei ole kapitalismia, vaan valtioiden yhteistuumin hyväksymää sosialismia. Painamalla rahaa pääoman liikkeitä pyritään säätelemään ja kohdentamaan tärkeäksi katsottuihin kohteisiin. Kreikan hallitus on tässä toiminut täsmälleen samalla tavalla kuin Yhdysvallat tai mikä tahansa muu länsimaa. Euron myötä rahan painamisen valta on siirtynyt Euroopan keskuspankille, joten Kreikan hallituksen on täytynyt keksiä muita keinoja kansanlaistensa elintason keinotekoiseen pumppaamiseen. Tarkoitus on kuitenkin sama, luoda varallisuutta tyhjästä. Tästä on kyse koko länsimaisessa kulutuskuplassa. Elämme yli varojemme ja olemme totuttaneet itsemme ja kasvavan polven ajattelemaan, että tämä kuuluu meille.

Nyt siis euromaiden hallitukset pyrkivät kantamaan vastuunsa pumppaamalla jälleen lisää rahaa (mistä?) systeemiin. Laitavasemmistosta huudetaan lisää sääntelyä. Se on tietysti turhaa. Ongelmana ei ole ollut sääntelyn puute, vaan se, että säännöistä ei olla kauniiden ja demokraattisten elintasolupausten vuoksi välitetty. Ongelmaa ei tietenkään voi ratkaista tekemällä lisää sitä, mikä ongelman alunperin on aiheuttanut: lisäämällä markkinoille rahaa ja sääntöjä, joiden noudattamista kukaan ei kykene valvomaan. Mutta päinvastaiseen kenelläkään ei ole halua, mahdollisuuksia eikä ehkä tahtoakaan. Sehän tarkoittaisi keskuspankkien vallan lakkauttamista, rahan painamisen lopettamista, valuuttojen sitomista kultakantaan ja rehellisen (yhteisten pelisääntöjen mukaisesti toimivan) markkinaliberalismin palauttamista kunniaan. Niinpä meille sanotaan, että vaihtoehtoja ei ole. Rahaa pitää olla, vaikka siihen ei olisikaan varaa.

Kaikki kunnia silti Kataiselle, Rehnille ja muille päättäjillemme, jotka varmasti pyrkivät tekemään tässä tilanteessa sen, mihin rahkeet riittävät ja mikä on mahdollisuuksien rajoissa. Ihmettelen silti globaalin rahapolitiikan kritiikin puutetta. Vasemmiston vaatimukset tiukemmasta poliittisesta valvonnasta näyttävätkin pelkästään antavan tälle järjestelmälle entistä suuremman arvon. Kun sitten tätä kritiikkiä vastaan puolustaudutaan, varsinainen asia jää käsittelemättä. Entä jos on lähtökohtaisesti väärin, että rahamarkkinoita yritetään ohjailla poliittisesti? Säännöt on toki luotava poliittisesti ja niitä on valvottava järkähtämättä. Mutta miksi ihmeessä Kreikan hallituksen tai Euroopan keskuspankin tai euromaiden hallitusten pitäisi päättää, että järjetön elintasokupla saa jatkua maailman tappiin?

- - -

No. Äitienpäivän iltapohdinnaksi tämä nyt ei ole kovin mieltä ylentävää. Sanotaan siis tähän lopuksi, että olen äärettömän kiitollinen sekä omasta äidistäni ja lasteni äidistä. Olen onnellinen, että molemmat ovat terveitä, viisaita ja elämäntäyteisiä ihmisiä. Monia armorikkaita vuosia äidille, Tiinalle ja kaikille muillekin äideille!

Kissa kirkossa ja ruotsalaista ikonografiaa

2010-05-08T11:14:00.007+03:00

Kävin maanantaina Tukholmassa tapaamassa Carl-Erik Sahlbergia. Saavuin Klarakyrkalle tasan klo 10, kun kirkon ovet avattiin ja lähdin kuuden aikaan illalla, kun päivän touhu oli ohi. Siinä välissä en oikeastaan käynyt missään muualla, mutta silti tuntuu, että olisin ollut kymmenessä eri paikassa. Klarakyrkan toiminta perustuu siis siihen, että ovet ovat auki, sinne voi tulla ja siellä tapahtuu. Ehkä kaikkein mielenkiintoisin havainto näin paikan päällä käydessä olikin se, että toiminta keskittyy lähes täysin päiväsaikaan. Iltaisin kirkon sivutiloissa kyllä kokoontuu pienryhmiä ja perjantai-iltaisin on jotain isompaakin ohjelmaa nuorisolle, mutta varsinainen toiminta tapahtuu arkipäivisin klo 8-17 ja sunnuntaisin kolmessa jumalanpalveluksessa (ruotsiksi klo 11, swahiliksi klo 14 ja farsiksi klo 16).

Mitä päivän aikana sitten ehtii tapahtua? Opetuslapseuskoulu (lärjungaskola) kokoontuu joka arkipäivä kirkon vieressä sijaitsevassa Lillkyrkanissa klo 9-12. Kurssi alkaa syksyllä ja päättyy keväällä, joten melko intensiivisestä ja aikaa vaativasta kurssista on kysymys. Mitään tiedollisia pääsyvaatimuksia ei ole ja joillakin oppilailla ei ole juuri mitään taustatietoa kristillisestä uskosta - tämä on siis eräänlainen aikuisten rippikoulu. Oppilaita oli parisenkymmentä ja opetuksesta vastasi Jens Peterson, joka on Klarakyrkan nuorisopappi. Tauon aikana minulla oli mahdollisuus lyhyesti haastatella oppilaita, jotka vaikuttivat hyvin innokkailta ja sitoutuneilta. He käyttivät koulustaan

nimitystä "raamattukoulu". Ikähaarukka näytti alkavan pari-kolmekymppisistä ja päättyvän kuusikymppisiin. Kyselin Carl-Erikiltä opetuslapseuskoulun synnystä. On selvää, että viitenä päivänä viikossa toimiva kurssi vaatii jo isoa resurssia eikä sellainen synny yhtäkkiä. Ensin on syntynyt tarve, vasta sitten toiminta.

Kun kurssilaiset jatkoivat oppituntiaan, siirryimme Klara Västra Kyrkogatanille, jossa aivan kirkkoa vastapäätä sijaitsee työvoimatoimisto. Sen ovista kulkee päivän aikana satoja maahanmuuttajia ja työhakijoita. Heitä varten on nyt vuoden verran kadulla pidetty kahvikärryä, josta jaetaan kahvia, pullaa, banaaneja - ja kristillistä todistusta. Kärryn toiminnasta vastaa joukko irakilaisia miehiä (nähdäkseni heitä oli neljä tai viisi, yksi oli ilmeisesti etiopialainen). Heillä on kärryssä mukana kristillisestä uskosta kertovaa materiaalia eri kielillä. Halal-niminen hymyilevä kuusikymppinen kaveri kertoi seisseensä samalla paikalla myös talvella -17 asteen pakkasessa. Hänen päivänsä alkaa seitsemältä kun hän käy ensimmäisessä kioskissa, joka lahjoittaa voileipätarvikkeita Klarakyrkan toimintaan. Klo 8-9 kaikki osallistuvat aamurukoukseen, mutta sen jälkeen kierros lähikioskeissa, ruokakaupoissa ja parissa hotellissa jatkuu. Lahjoittavia tahoja on toistakymmentä (Pressbyrån, 7 Eleven, Hemköp jne.) ja eri lahjoittajilla käydään eri viikonpäivinä.

Kärryjen vieress seisoi hieman onnettoman näköisenä Norsunluurannikolta kotoisin oleva kaveri. Kun hän näki pastorin tulevan (Carl-Erik ei käyttänyt papinpaitaa, koska kaikki näyttivät tunnistavan hänet muutenkin), hän alkoi heti kertoa tarvitsevansa kipeästi majapaikkaa seuraavaksi yöksi. Carl-Erik näytti olevan tietoinen tilanteesta ja eri vaiheissa päivän aikana asiaa selviteltiin. Pääasiallinen auttamiskeino näytti olevan se, että löydetään joku seurakuntalainen, joka voisi majoittaa miehen kotiinsa. Irakilaiset miehet sanoivat tietävänsä jonkun ja selvittävänsä asiaa. Carl-Erik majoittaa ihmisiä myös omaan kotiinsa, tällä hetkellä heitä on kuulemma kolme, joten tilaa ei enää ole.

Jossain välissä aamupäivän aikana Carl-Erik antoi haastattelun televisiokameralle kirkon keskikäytävällä. Tilanne meni ohi siinä muun touhun keskellä, enkä tullut kysyneeksi, mistä siinä oli kyse. Olettaisin kuitenkin, että se liittyi seurakunnan omaan lähi-tv-lähetystoimintaan.

Puoleltapäivin kirkossa vietettiin messua, joka maanantaisin perustuu Per Harlingin musiikkiin. Messun toimitti pappi, jonka olen aikaisemmin tavannut S:t Jacobsissa, mutta en muista hänen nimeään. Klarakyrkan alttaripöytä on ison kuorialueen takana, joten päivämessu toimitetiin pyörien päällä kulkevalta alttaripöydältä eteläiseltä sivukäytävältä. Messun alkaessa pääalttarin ääressä oli vielä neljän ulkomaalaisen ryhmä pitämässä omaa rukoushetkeään ja kirkon ovella oli normaalia liikehdintää. Mitään kirkon toimintaa ei siis keskeytetty tai rajoitettu messun ajaksi: ovet pysyivät auki, ihmisiä liikkui kirkossa, suntio

vastaili satunnaisten kävijöiden kysymyksiin.

Istuimme lounaalle syömään lettuja, mansikkahilloa ja täysmaitoa (!) Carl-Erikin työhuoneeseen, joka sijaitsee kirkon sivulaivassa toisessa kerroksessa. Kun mainitsin, että mielestäni hän on luonut Klarakyrkan toimintaan hyvää kaaoksen sietokykyä, Carl-Erik ei oikein pitänyt sanavalinnastani. Hänen mielestään kyseessä ei ole kaaos tai sekasotku, vaan hallittu struktuuri. Ja tottahan sekin on. Sanoin, että nähdäkseni kaaos on ulkopuolella, mutta meidän suhtautumisemme siihen voi vaihdella. Siellä, missä kaaos pyritään rajaamaan täydellisesti ulkopuolelle, saadaan aikaan vain steriiliä vieraantuneisuutta. Siksi minusta näyttää tärkeältä, että Klarakyrkassa on sietokykyä tietylle sekaisuudelle. Nuorisopappi Jens oli samaa mieltä siitä, että Klarakyrkan johtamiskulttuuri on toisaalta selkästi strukturoitua, mutta samalla riittävän avointa salliakseen aloitteellisuuden.

Kyselin, mitä virheitä kahdenkymmenen vuoden toiminnan aikana on tehty. Carl-Erik piti

rekrytointia tässä mielessä erityisen keskeisenä juttuna. Palkattujen työntekijöiden rekrytoinnin hän arvioi onnistuneen hyvin, mutta vapaaehtoisten kohdalla tehtiin virheitä ainakin alkuaikoina. Ilmeisesti toiminnallisia vapauksia annettiin melko hölläkätisesti ja luottavaisesti ja siitä on jouduttu linjaa tiukentamaan huonojen kokemusten vuoksi. Ehkä opetuslapseuskoulun perustaminen on ollut tässä osa ratkaisuyritystä. Nykyään kukaan vapaaehtoiseksi pyrkivä ei voi suoraan ilmoittautua mihinkään muuhun kuin avustaviin keittiötehtäviin. Kaikilta muilta edellytetään Klarakyrkan jäsenyyttä ja sitoutumista arvoihin.

Jäsenyyskysymys on tietysti erittäin mielenkiintoinen ja todennäköisesti näyttää hyvin erilaiselta Ruotsissa ja Suomessa. Ruotsin kirkossa ollaan siis menty tai menossa englantilaistyyppiseen ratkaisuun, jossa paikallinen 'seurakunta' voi pitää yllä omaa jäsenrekisteriään, joka on riippumaton virallisista kirkonkirjoista. Tämä on tuskin

kovin yleista vielä Ruotsissakaan, mutta ainakin pää on avattu. Suomessa seurakunnallinen struktuuri on vielä niin tiukka, että tällaista järjestelyä mietitään kirkolliskokouksessa lainsäädännöllisenä avauksena. Todennäköisesti asia ei kuitenkaan muutu kirkkolainsäädännön kautta, vaan paikallisen aktiivisuuden tuloksena. Ja Klarakyrka on tietysti jossain hallinnollisessa mielessä edelleen osa Tukholman tuomiokirkkoseurakuntaa. Ainakin kirkkokiinteistön ylläpito ja palkattu suntiotyövoima tulee seurakunnan kassasta, kun taas Klarakyrkan oma yhdistysrakenne vastaa muun toiminnan rahoituksesta.

Iltapäivällä klo 13 alkaen Klarakyrkan kahvikärry on vuosikausien ajan ollut Sergelstorgilla (plattan), mutta nyt se on jouduttu poliisin pyynnöstä siirtämään Klarakyrkan omaan puistikkoon. Neuvottelut Tukholman poliisin kanssa olivat käynnissä asian normalisoimiseksi. Ilmeisesti vapaaehtoisten ja poliisin välillä oli ollut jotain hämminkiä aiemmin, kun kaikki vapaaehtoiset eivät puhu kunnolla ruotsia. Kahvikärryn kautta kirkkoon tulee paljon avuntarvitsijoita ja seurakunta luo sitä kautta suhteensa ympäristöön. Yksi nainen kantoi olkapäillään kirkkoon lemmikkikissansa. Se lähti juoksentelemaan penkkien väliin, mutta ilmeisesti löytyi lopulta.

Kahvikärryltä Carl-Erik kutsuttiin kirkkoon, jossa kaksi vapaaehtoista naishenkilöä oli

opastamassa Beninistä ja Togosta vierailulla ollutta neljän pastorin ryhmää. C-E ohjasi ryhmän kirkon kuoriin, johon asetettiin tuolit pientä keskusteluhetkeä varten. Siinä sitten käytiin läpi tutut yhdeksän elinvoimisia kirkkoja yhdistävää tekijää. Erityisesti C-E nosti esiin havaintonsa köyhien merkityksestä. "Jos kirkko haluaa saavuttaa ne, jotka ovat korkeassa asemassa, se ei onnistu heidän saavuttamisessaan, mutta ei myöskään heikommassa asemassa olevien saavuttamisessa. Jos taas kirkko haluaa saavuttaa heikommassa asemassa olevat, se saavuttaa sekä heidät että korkeammassa asemassa olevat." Tämä on ainakin tukholmalaisessa ympäristössä koettu todeksi. Tanzanian kokemukseensa vedoten C-E piti afrikkalaisten kirkkojen erityisenä vaarana sitä, että kirkon johtomiehet eivät enää avaa edes oman autonsa ovea, eivätkä muutenkaan ole tavallisten tavoitettavissa. Länsi-afrikkalaiset pastorit sanoivat näkevänsä, mitä C-E tarkoittaa. He olivat odottaneet tapaavansa tärkeän miehen, jonka ympärillä olisi suuri joukko avustajia ja turvamiehiä, mutta sen sijaan heidät otti vastaan aivan tavallisiin aivan vaatteisiin pukeutunut, vaatimaton pappi keskellä seurakunnan arkista toimintaa.

Kirkossa on kahvila auki joka arki-iltapäivä heti päivämessun jälkeen. Sekin pyörii vapaaehtoisvoimin ja tarjoaa ensinnäkin helpon tavan tulla mukaan seurakunnan toimintaa ja toiseksi tapaamispaikan. C-E vietti ehkä tunnin verran iltapäivästä jutellen kahvilan pöydässä parin ihmisen kanssa. Myöhempään iltapäivään kuului vielä yksi palaveri ilmeisesti kaupungin edustajien kanssa.

Päivän toinen rukoushetki pidetään 15.45-16.45 ja balkanilainen kaveri, joka oli antanut omakohtaisen todistuksensa kaupungin väelle, kertoi rukoushetkessä omasta tilanteestaan. Tunnin rukoushetkeen mahtui yhteislaulua (jota tällä kertaa säesti C-E kitaralla), pienissä ryhmissä rukousta ja karismaattishenkistä toisten siunaamista. Rukoushetken veti Klarakyrkan toinen voimahahmo ja Carl-Erikin tärkein työtoveri, diakoni Inga Pagréus. Karismaattinen rukouselämä on Klarakyrkalle hyvin luonteenomaista ja toimintaan osallistuville luovuttamatonta. Jäin silti mielessäni miettimään, miten suuri merkitys sillä toisiasiassa on toiminnan onnistumiselle. Se on tietysti selvää, että säännöllinen rukous on yhteisön hengitystä, jota ilman se ei tule toimeen. Karismaattisuuteen liittyvät epämääräisemmät ilmiöt, kuten henkisesti epätasapainoisesti ihmisten profetiat, ankarat lopunajan visiot, ahdistava ja henkilökohtaisuuksiin menevä esirukous sen sijaan tuntuvat minusta enemmänkin kasvun esteiltä kuin kasvun edellytyksiltä.

Mutta tämä on tietysti vanha ja moneen kertaan tunnistettu dilemma. Kuinka voi olla samaan aikaan sekä palavahenkinen että järkevä? Sietokyky ja rajojen asettaminen ovat avain. Jos kirkon ovia halutaan tosissaan pitää auki, on siedettävä monenlaista. Jokainen kirkko ja seurakunta asettaa rajansa johonkin. Jotkut asettavat rajat opillisilla tai eettisillä perusteilla: ei esimerkiksi haluta olla tekemisissä niiden kanssa, jotka eivät hyväksy naispappeutta. Toiset asettavat rajoja sovinnaisuuden perusteella: ei haluta, että kirkossa esiintyy häiriötekijöitä. Klarakyrkassa on valittu toisenlainen suunta: ei haluta toimintaan yksinkertaisen Jeesus-uskon kyseenalaistavia elementtejä.

- -

Ja loppukevennykseksi ruotsalaista ikonografiaa. Prisma

Teknik valmistaa suojateiden valo-ohjaukseen liittyvää teknologiaa. Firman omistaja on tunnustava kristitty ja hänen mukaansa meille kaikille tuttu symboli viittaa siihen, että ihmisellä on kaipaus yhteyteen Jumalan kanssa.

Teresan itsetuntemusopissa

2010-04-28T21:00:00.003+03:00

Lupasin kirjoittaa muutaman rivin tämän illan annista Kohtaamispaikkana Kryptassa. Meillä on menossa neljän illan sarja "Mystiikan tie Jumalan ystäväksi Avilan Teresan ja Ristin Johanneksen seurassa". Idea tuli Ulla Lumijärveltä, joka on myös vastannut iltojen alustuksista. Ulla on kaupallisen ala ihminen, joka muutama vuosi sitten koki elämässään muutoksen ja hakeutui Espanjan Avilaan opiskelemaan Mystiikan yliopistoon. Vuoden kestävässä ohjelmassa perehdyttiin juuri näihin kahteen 1500-luvun espanjalaiseen mystikkoon ja sillä perusteella Ulla on kierrellyt eri puolilla puhumassa aiheesta. Tänään aiheena oli Itsetuntemus - Mitä Avilan Teresa voi opettaa itsetuntemusoppaiden suurkuluttajille?

Ehkä illan olennainen anti tulee sanottua, kun liitämme yhteen itsetuntemuksen, rukouksen ja Jumalan tuntemisen. Teresalle itsetuntemus tapahtuu suuntautumalla Jumalan tuntemiseen. Jumalan suuruuden edessä ihminen kohtaa todellisen minänsä, totuuden itsestään. Se on tietysti vaikeaa, koska ihmisen on myönnettävä oma mitättömyytensä ja syntisyytensä. Mutta juuri tästä totuuden kohtaamisesta tulee itsensä tuntemisen koetinkivi. Totuuden äärellä ihmisen on hyväksyttävä itsensä juuri sellaisena kuin on, selittelemättä.

Vaikka itsensä hyväksyminen ja itsensä tuntemisen tärkeys kuullostavat hyvin nykyaikaisilta asioilta, Teresan kristillisellä opetuksella on melko lailla toinen lähtökohta ja etenemissuunta kuin maailmallisella itsetuntemustietoudella. Siellä itsetuntemuksen tavoitteena saattaa olla mielenrauha, kriisien voittaminen, omien vahvuuksien löytäminen tai mikä tahansa itseä ja itsetuntoa vahvistava, sinänsä hyvä asia. Sen sijaan se tie itsetuntemukseen, joka kulkee Jumalan tuntemisen kautta, vie ihmisen kriisiin ja heikkouden kokemukseen. Nämä kokemukset kuitenkin johtavat pelastumiseen ja sitä kautta rakkauden löytymiseen.

Keskustelu lähti liikkeelle melko vilkkaana ja jälleen osallistujilla oli erittäin tarkkanäköisiä ja hyviä huomioita. En nyt lähde sen enempää referoimaan keskustelua, mutta siinä pyörittiin itsetuntemuksen menetelmissä, sen suhteessa itsetuntoon ja omakohtaisiin kokemuksiin. Kysyttiin myös sitä, millä tavalla Teresan opetuksessa on läsnä toisaalta selkeä ja ymmärrettävä menetelmällisyys ja toisaalta ymmärryksen ylittävä mystiikka. Eli missä kohdassa mystiikka oikeasti astuu kuvaan mukaan. Käsitän itse tämän niin, että juuri siinä, että itsetuntemus saavutetaan viime kädessä rukouksessa, on sen mystinen ulottuvuus. Itsetuntemus ei siis olekaan oma taidonnäyte, vaan kutsu Jumalan yhteyteen.

Teimme lopuksi psalmikävelyn Psalmin 139 tekstiin:

- Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut...

Asetelma kääntyy tässä oikeaan asentoonsa. Koska Jumala ensin tuntee minut, minun on opittava tuntemaan Jumala, koska sitä kautta opin tuntemaan itseänikin. Samalla opin tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia ihmisiä kohtaan ja itsetuntemus tuottaa kiitollisuutta ja halua palvella lähimmäistä. Jos Jumala otetaan yhtälöstä pois, jää vain minun hyvät pyrkimykseni. Ja ne eivät vakuuta hyvyydellään. Ainakaan minua itseäni.

Jäsenyys, Osa I

2010-04-23T23:30:00.003+03:00

Miten on, kannattaiskohan tämä C. S. Lewisin esitelmä suomentaa? Tai onko se mahdollisesti suomennettu jossain kokoelmassa? Mielestäni teema on mitä ajankohtaisin, Lewis kirjoittaa tapansa mukaan terävästi ja puolen vuosisadan aikaerosta huolimatta hänen huomionsa ovat edelleen käypää tavaraa. Laitan tähän pari ensimmäistä kappaletta näytteeksi. Artikkelin pituus on vain 14 sivua. Pahoittelen paikoitellen kömpelöä käännöstä, mutta en ryhdy nyt sitä stilisoimaan, koska muuten se jää julkaisematta.

'Membership'

Kirjoittanut C. S. Lewis

Luettu esitelmänä Society of St Alban and St Sergius (Oxford) ja julkaistu artikkelina Sobornostissa, Nr. 31 (kesäkuu 1945).

Käännös perustuu tekstiin kirjassa Fern-seed and the Elephants. And Other Essays on Christianity (Fontana 1975).

Kukaan kristitty ei voisi - eikä itse asiassa kukaan historioitsija voisi - hyväksyä otsikkoa, jonka mukaan uskonto on "sellaista, mitä ihminen harrastaa ollessaan yksin". Luultavasti se oli Wesley, joka sanoi, että Uusi testamentti ei tunne yksityistä uskonnollisuutta. Meidän ei ole lupa laiminlyödä yhteen kokoontumista. Kristillisyydellä on järjestäytynyt muoto jo varhaisimmissa lähteissään. Kirkko on Kristuksen morsian. Me olemme toistemme jäseniä.

Oman aikamme aate, että uskonto kuuluu yksityiselämään - että se on, itse asiassa, yksilön vapaa-aikaan kuuluva harraste - on samanaikaisesti ristiriitainen, vaarallinen ja luonnollinen. Se on ristiriitainen siksi, että tämä uskonnon alueella tapahtuva yksilön korostaminen nousee esiin aikana, jolloin kaikilla muilla elämänaloilla kollektiivisuus häikäilemättä peittoaa yksilön. Näen tämän jopa yliopistossa. Kun aloitin opintoni Oxfordissa, tyypilliseen opiskelijaryhmään kuului noin tusina opiskelijaa, jotka tunsivat toisensa läheisesti ja kuuntelivat toistensa esitelmiä pienessä oleskeluhuoneessa pohtien käsillä olevaa ongelmaa yhteen tai kahteen yöllä. Jo ennen sodan alkua tyypillinen opiskelijaryhmä oli kasvanut sadan tai kahdensadan opiskelijan sekalaiseksi yleisöksi suureen saliin, jossa se kuunteli vierailevan kuuluisuuden luentoa. Edes noina harvinaisina hetkinä, jolloin nykyaikainen opiskelija ei osallistu johonkin tuollaiseen joukkotilaisuuteen, hänen tuskin onnistuu lähteä kävelylle yksin tai ystävän kanssa, vaikka juuri näin edeltävien sukupolvien mielet kasvatettiin. Hän elää osana joukkoa; viiteryhmä on syrjäyttänyt ystävyyden. Eikä tällainen muutos pelkästään ole todellisuutta yliopistossa ja sen ulkopuolella, usein sellaista pidetään jopa toivottavana. On syntynyt lauma touhottajia, itseoikeutettuja seremoniamestareita, joiden elämä on omistettu yksinolon tuhoamiselle missä sellaista vielä on jäljellä. He kutsuvat tätä 'nuorison innostamiseksi' tai 'herättelemiseksi' tai 'apatian voittamiseksi'. Jos joku Augustinus, Vaughan, Traherne tai Wordsworth syntyisi nykyaikaan, nuorisojärjestön johtajat pian parantaisivat hänet. - - Ja missä järjestelijät epäonnistuvat ja joku jää fyysisesti omiin oloihinsa, radio (the wireless!) pitää huolen siitä, että hän ei ole koskaan vähemmän yksin kuin ollessaan yksin. Me elämme itse asiassa maailmassa, joka janoaa yksinolemista, hiljaisuutta ja yksityisyyttä; ja siksi se janoaa meditaatiota ja tosi ystävyyttä.

Niinpä on ristiriitaista, että tällaisena aikana uskonto halutaan siirtää yksityisasiaksi. Mutta se on myös vaarallista kahdesta syystä. Ensinnäkin, kun nykymaailma julistaa: 'Saat olla uskonnollinen, kun olet yksinäsi', siihen lisätään kuiskaten: 'ja me pidämme huolen, että et ole koskaan yksin'. Kun kristinuskosta tehdään yksityisasia ja samalla hävitetään kaikki yksinoleminen, koko asia toisin sanoen siirretään sateenkaaren päähän tai muinaisille kreikkalaisille. Tämä on yksi vihollisen salajuonista. Toisekseen on vaarana, että tosi kristityt, jotka tietävät, ettei kristillisyys ole yksityisasia, saattavat alkaa vastustaa tätä harhaa yksinkertaisesti tuomalla hengelliseen elämäämme samaa yhteisöllisyyttä, joka on jo vallannut maallisen elämänpiirimme. Tämä on vihollisen toinen salajuoni. Hyvän shakinpelaajan tavoin se aina pyrkii saamaan sinut asemaan, jossa voit pelastaa tornin vain uhraamalla lähetin. Välttääksemme ansan meidän on pidettävä kiinni siitä, että vaikka yksilökeskeinen käsitys kristillisyydestä onkin harha, se on täysin luonnollinen harha ja kömpelöllä tavalla pyrkii suojaamaan suurta totuutta. Sen taustalla on ilmeinen tunne siitä, että nykyaikainen kollektivismi (yhteisöllisyys) on ihmisluonnon vastaista ja siitä, kuten kaikesta pahuudesta, meitä suojaa Jumalamme, joka on kilpi ja suoja.

Tunne on oikeutettu. - -

Shotgun shine

2010-04-19T08:51:00.003+03:00

Joskus joku sanonta jää vaivaamaan, niin että ei saa rauhaa ennen kuin on selvittänyt, mitä se tarkoittaa. Sopranos sarjan tunnusmusiikissa (Alabama 3, Woke Up This Morning) sanotaan: You're one in a million, you got that shotgun shine (shame about it)...

Mikä on siis shotgun shine? Joku netissä kertoo arvelleensa, että se viittaa haulikolla ampumisesta olkapäähän jäävään mustelmaan. Mutta sitä se ei tietenkään tarkoita. Yhdeltä 70-luvun sanontoja listaavalta sivulta löytyi tieto, että shotgun tarkoittaa auton etupenkin paikkaa tai vaatimusta istua etupenkillä.

Samalla täytyy tietysti ottaa huomioon kappaleen muu sisältö, niin että tulkinta sopii kokonaisuuteen. Mama always said you'd be the chosen one ja You're one in a million viittaavat selvästi siihen, että puhutaan poikkeusyksilöstä, "You're special", kuten amerikkalaisilla on tapana sanoa lapsilleen. Tähän viittaa ilmeisesti myös born under a bad sign with a blue moon in your eyes, vaikka tässä tulee samalla ilmi poikkeuksellisuuteen liittyvä pahuus. Blue moon tarkoittaa harvinaisuutta ainakin sanonnassa once in a blue moon. Toki sillä voidaan tässä myös viitata harvinaisiin sinisiin silmiin, pahaan silmään, poikkeukselliseen pahuuteen. Samaan suuntaan vievät toisen säkeistön sanat You're one in a million, you got to burn to shine, missä äiti povaa lapselle kovaa elämän paloa.

Tällä perusteella arvelisin, että you got that shotgun shine tarkoittaa persoonasta loistavaa poikkeuksellista kylmäverisyyttä, etupenkin kiistattoman valloittajan elkeitä.

Olenko oikeilla jäljillä?

Shalom ha-'adon 'immakhem tamid

2010-04-18T11:07:00.002+03:00

Lievä huono omatunto siitä, että valitsin messupaikaksi tänä lomaviikon sunnuntaina Ritarikadulla sijaitsevan Studium Catholicumin enkä parin korttelin päässä sijaitsevaa omaa Tuomiokirkkoa, tuli mielessäni hoidetuksi sillä, että ekumeenisen toimikunnan puheenjohtajalla on suoranainen velvollisuus silloin tällöin vierailla myös naapuriseurakunnissa. Syynä tähän poikkeukseen oli se, että veli Antoine toimitti messun pääosin hepreaksi. Enkä ole koskaan ennen osallistunut hepreankieliseen messuun.

Ajatus, joka messusta jäi mieleen, liittyi kuitenkin hyvin tuttuun evankeliumitekstiin Joh. 21. Siinä ylösnoussut Jeesus kohtaa kalassa olleet opetuslapset rannalla, kun nämä ovat saaneet verkkoonsa 153 isoa kalaa. Kaloja on pidetty symbolisena kuvana seurakunnasta, joka koostuu kaikista eri kansoista eli kaikista eri kalalajeista. Mutta onko 153 myös ihanteellisen seurakuntayhteisön koko? Suurin piirtein sellaiseen näyttävät erilaiset sosiologiset mittarit viittaavan. Jos tällainen ajatus otettaisiin edes jossain määrin vakavasti Suomen ev.-lut. kirkossa, se vaikuttaisi radikaalisti siihen strategiaan, jota seurakunnissa toteutetaan. Isoissa yksiköissä hallinnoitavan kansankirkon strateginen suunta on tietysti aivan toinen. Se ei pyrikään vahvistumaan ruohonjuurilta, vaan pitämään kiinni ylätason saavutetuista asemista, joiden avulla on sitten mahdollista tarjota - näin toivotaan - toimintaedellytykset kaikkia tasapuolisesti palveleville virastoseurakunnille.

No, oikeastaan tämä ei ollut se varsinainen ajatus, joka heräsi mielessäni. Entä jos 153 kalaa todella edustavat kaikkia eri kalalajeja? Silloinhan tämän "pienen toiminnallisen yksikön", joksi seurakuntayhteisöä nykykielellä kutsutaan, tulisi olla mahdollisimman heterogeeninen. Tällaista ajatusta ei tietenkään voi lukea itse tekstistä, mutta ehkä se ei ole kovin kaukana evankeliumin tarkoituksesta. Jos kerran evankeliumin pitää ylittää kieli-, kulttuuri-, sukupuoli- ja varallisuusrajat, sen pitäisi onnistua ennen kaikkea perusyksikön tasolla. Parokiaalinen alueseurakunta tekee juuri tämän, mutta maksaa siitä kovan hinnan vieraantumisena, kun yksikon koko on väärä - siis liian iso. Onko pienten seurakuntayksiköiden suurin ongelma siinä, että ne ovat liian homogeenisiä eli koostuvat liian samanlaisista ihmisistä? Ja voiko sitä edes välttää? Olisiko mahdollista tietoisesti ja aktiivisesti pyrkiä - ainakin Helsingin kaltaisessa monikulttuuristuvassa ympäristössä - rakentamaan seurakuntaa, joka koostuu kaikista eri kalalajeista? Minkälaista sietokykyä ja ennen kaikkea minkälaista oman mission määrittelyä sellainen edellyttäisi?

Tätä saamme jäädä yhdessä pohtimaan ja miettimään, kun nyt vietän kevätlomani viimeistä vapaata päivää menemällä mökille laittamaan pari linnunpönttöä. Jos vaikka joku kiuru tai muu västäräkin tapainen olisi vielä ilman asuntoa.

Kumpi ja kampi tappeli - Jeesus voitti

2010-04-11T13:02:00.006+03:00

Nyt taisi käydä niin, että en osaa enää muotoilla pitämäni saarnan sävyä ja vaikutelmaa tähän kirjallisesti. Tai ehkä osaisin, jos käyttäisin siihen enemmän aikaa. Mutta

Saarna Helsingin tuomiokirkossa klo 10 ja Lähetyskirkossa klo 14 11.4.2010

”Minun Herrani ja minun Jumalani!” (Joh. 20:19-31)

Saatuaan laittaa kätensä Jeesuksen haavoihin, Tuomas antoi spontaanisti oman tunnustuksensa. Mutta on monia, joille Tuomaan tunnustus on liian vaikea. Tuntuu, että ei voi uskoa samalla tavalla, koska ei ole samaa kokemusta. Jeesus kyllä kiinnostaa ihmisenä ja opettajana, mutta se, että kristityt ja kirkko ovat tehneet hänestä Jumalan ja palvonnan kohteen, tuntuu ylimääräiseltä. Siksi myös kirkkoon ja sen ylläpitämään uskontunnustukseen liittyy vasten mielisyyttä. Eikö uskontunnustukseen uskominen olekin itsepetosta? Samaa kyselevät jotkut papitkin.

Mistä kristillisessä uskossa siis syvimmiltään on kysymys? Onko ajaton ja myös muista uskonnoista löytyvä rakkauden ja rauhan sanoma Jeesuksen julistuksen ydin, johon myös kirkon ja kristittyjen pitäisi uudestaan palata? Vai onko ytimessä poikkeuksellinen, historian tiettyyn hetkeen ja aivan tiettyihin fyysisiin tapahtumiin kytkeytyvä Jumalan ilmestyminen Jeesuksessa Kristuksessa?

Tämä kysymys pyritään piispanvaalien yhteydessä yksinkertaistamaan ja popularisoimaan. Oletko liberaali vai konservatiivi? Oletko homoliittoja vastaan vai niiden puolesta? Jos vastaat oikein, sinut tunnistetaan kuuluvaksi valaistuneiden joukkoon. Älkää pelätkö, en tietenkään tule ottamaan kantaa kirkkopoliittisiin kysymyksiin saarnatuolista, koska se on sillaiseen aivan väärä paikka. Mutta ymmärrätte, että nyt keskustellaan siitä, mikä on ydin.

Siksi jäin kiinni näihin Tuomaan tunnustuksen sanoihin: ”Minun Herrani ja minun Jumalani!” Mitä hän tarkoitti? Ensinnäkin on mahdollista ajatella, että Tuomas käytti sanoja Herra ja Jumala vanhatestamentillisessa merkityksessä, adonai elohim, Herra Jumala. Herra on tässä sanaparissa korvike nimelle JHWH, jota ei saanut lausua. Näin ollen Tuomas olisi tunnustanut Jeesuksen Vanhan testamentin Jumalaksi, joka toi Israelin kansan Egyptistä luvattuun maahan.

Mutta on toinenkin mahdollisuus lukea Tuomaan tunnustusta. Herra, kyrios, heprean adoni, tarkoittaa myös isäntää, valtiasta, ja on kunnioittava puhuttelumuoto. Jopa sanalla Jumala voi olla tällainen kunniaa tai arvoasemaa tarkoittava merkitys. 2. Moos. 4:16 Jumala antaa Moosekselle käskyn mennä puhumaan kansalle ja kun Mooses vetoaa huonoon puhetaitoonsa, Jumala antaa hänelle avuksi hänen veljensä Aaronin: ”Hän puhuu sinun puolestasi kansalle ja on sinun suunasi, ja sinä olet hänelle kuin Jumala”. Sanatarkasti: ”Hän on sinulle suuna ja sinä olet hänelle Jumalana”. Roomalaisessa kielenkäytössä näkyy sama ajattelu, kun keisarille alettiin antaa jumalan asema ei vasta kuoltuaan, vaan jo eläessä. Näin hänestä tuli Dominus Deusque, Herra ja jumala, alamaisilleen.

Tuomas siis välittömästi ja spontaanisti tunnusti Jeesuksen herruuden ja vallan, mutta emme voi oikeastaan täsmälleen tietää, minkälainen käsitys Jeesuksen olemuksesta näihin sanoihin liittyi. Siksi joudumme lähestymään kysymystä toisella tavalla. Mitä Tuomaalle oikein tapahtui, kun hänen epäuskonsa vaihtui uskoon?

Miksi Tuomas ei ollut paikalla, kun Jeesus ensimmäisenä ylösnousemuksen päivänä ilmestyi muille opetuslapsille? Joitakin vuosia sitten Suomessa oli käymässä Irakin Raamattuseuran johtaja, katolinen pappi, isä Toma. (Suomen Pipliaseura on tukenut Raamattujen levitystyötä myös Irakissa.) Tuomas lähti perimätiedon mukaan lähetystyöhön itään ja toi evankeliumin ensimmäisenä myös Irakiin. Siksi irakilaisilla kristityillä on paljon omaa perimätietoa Tuomaasta. Siellä muun muassa kerrotaan, että syy siihen, miksi Tuomas ei ollut ensimmäisellä kerralla paikalla, oli se, että hän nukkui pommiin. Olennaista tässä on se, että ei Tuomas ollut yhtään sen epäuskoisempi kuin muutkaan opetuslapset. Hän vain ei sattunut olemaan paikalla. Johannekselle, joka kirjoittaa evankeliuminsa useita vuosikymmeniä myöhemmin eläville Jeesuksen seuraajille, Tuomas edustaa yhtä mahdollista ja usein toistuvaa asennoitumista uskoon. Tuomas saa edustaa ulkopuolisuutta, ”ei minusta ole”, "en ole niin kuin nuo muut, jotka olivat silloin paikalla", "olen kyllä hengellinen, mutta en uskovainen".

Tuomas siis sai nähdä Jeesuksen ja koskettaa hänen haavojaan. Moni haluaisi mielellään sitä samaa: todisteita. Meillä on taipumus ajatella, että nuo muut tietävät jotain, mitä minä en tiedä. Ja jos vain saisin saman kokemuksen kuin heillä, voisin ehkä uskoa.

Mutta Jeesus ei anna tunnustusta Tuomaan tunnustukselle: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” Jeesuksen ja Tuomaan kohtaaminen vahvistaa siis molemmat näkökulmat kristillisen uskon ytimeen: Jeesus todella on se, joksi Tuomas hänet tunnistaa. Mutta elämää Jeesuksen seuraajana ei ole tarkoitettu elettäväksi suuressa varmuudessa, vaan – uskossa! On siis tärkeämpää, saako Jeesus olla minun Herrani ja Jumalani kuin se, osaanko selittää mitä se tarkoittaa.

Kristillisen uskon perusta siis todella on ainutlaatuinen historiallinen tapahtuma. Mutta tämä tapahtuma on itse Jeesus Kristus: kokonaan, ihmisenä, opettajana, syntisten ystävänä, ristiinnaulittuna ja häväistynä ja lopulta kuolleista nousseena Herrana ja Vapahtajana, joka elää ja hallitsee, ja on täällä tänään. Usko tähän Herraan ja Jumalaan on tarjolla jokaiselle maailman ihmiselle Jumalan lahjana, kuten Johanneksen kirjeessä sanottiin: meidän uskomme on syntyisin Jumalasta ja siksi se voittaa maailman. Meidän uskomme ei siis perustu poikkeuksellisia hengellisiä kykyjä omaavien ihmisten salattuun viisauteen, eikä kenelläkään voi olla etuajo-oikeutta omiin henkisiin kykyihin perustuen.

Koska uskomme perusta on meidän itsemme ulkopuolella, voimme myös tunnustaa yhteisen uskomme. Ensin on yksilön tunnustus ”minä uskon”, kuten sanomme apostolisessa uskontunnustuksessa. Se on kastettavan tunnustautuminen, henkilökohtainen ja omakohtainen. Mutta jos minun uskoni jää vain yksityiseksi asiaksi, ”minä uskon, mutta en niin kuin sinä tai kirkko”, siitä tuleekin eristävä tekijä ja meidän oman henkisten kykyjemme tuote. Siksi on suuri voitto, jos voimme sanoa myös ”me uskomme”. Yhdessä jokaisen Tuomaan, jokaisen Pietarin, jokaisen Magdalan Marian ja miljoonien muiden kristittyjen kanssa astumme uskoon, joka on jaettu, yhteinen ja yhdistävä.

Kaupunkisuunnittelusta

2010-04-09T09:39:00.002+03:00

Katajanokalle ei siis tule sitä sveitsiläisen arkkitehtitoimiston suunnittelemaa lasista, ristinmuotoista hotellirakennusta. En tiedä, onko se hyvä vai huono. Katson tontilla nyt olevaa makasiinirakennusta, joka pilkistää Enson talon ja Uspenskin mäen välistä, joka päivä olohuoneen ikkunasta, joten en kuitenkaan ole ihan välinpitämätön asian suhteen. Kaupunki elää siellä, missä on palveluita ja vapaata tilaa. Kaupunki ja kaupankäynti liittyvät saumattomasti yhteen. Moni amerikkalainen kaupunki tuhottiin muutamia vuosikymmeniä sitten, kun niiden keskustat annettiin valtavien toimistopilvenpiirtäjien haltuun. Iltaisin sinne ei halunnut mennä kukaan paitsi huumeidenkäyttäjät. Sitten keksittiin keskusta-alueiden elävöittäminen. Siitäkö Katajanokan laiturin suunnitelmassa oli kyse?

Helsingissä amerikkalaistyyppistä toimistokuolemaa ei ole tapahtunut. Sen sijaan kaupungin keskusta on muuttanut länteen. Ehkä sata vuotta sitten Helsingin keskusta oli Nikolainkirkon, Senaatintorin ja Kauppatorin vaiheilla. Sotien jälkeen keskusta siirtyi Rautatientorille ja Keskuskadun tuntumaan. 1980-luvulla tapahtui siirtyminen Mannerheimintien yli Foorumiin. Kampin keskuksen valmistuminen siirsi painopisteen jälleen korttelin verran länteen.

Saman aikaisesti täällä idän suunnalla palveluita paketoidaan. On mielenkiintoista ajatella, että Café Engelin, Kaisaniemen Kodin Anttilan, Kluuvin keskuksen ja pian myös Vanhan Kauppahallin suuret remontit kuuluvat samaan sarjaan. Tietysti tarkoituksena on avata kaikki kohteet entistä ehompina ja vetovoimaisempina. Juuri nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että raja kauppakaupungin ja virastokaupungin välillä kulkee entistä selvemmin Fabianinkadulla. Yliopisto tuo aivan Senaatintorin tuntumaan väestöä, jonka askelet kulkevat Espaa, Aleksia tai Yliopistokatua länteen. Senaatintorin itäpuolelle vaeltanut turisti löytää yllättäen itsensä asumalähiöstä. Jos hän tulee illalla, korttelit ovat tyhjiä ja vastaan tulee vain satunnainen koiran ulkoiluttaja. Kruununhaka taitaakin olla yksi Helsingin turvallisimmista kaupunginosista, vaikka aivan vieressä sijaitseva Kaisaniemen puisto on Suomen rikostilastojen musta piste. Ei ole mikään ihme, että lapsiperheet viihtyvät Kruununhaassa. Ja olihan meillä täällä yksi vietnamilaisen pitämä kahvilakin vielä viime syksynä Mariankadulla. Hieman ylemmäs Mariankadulla on nyt avattu Kakku & Leipä Keisarin myymälä, jossa tarjoillaan myös kahvia. Toivotaan sille menestystä.

Mitä siis pitäisi ajatella olohuoneen näkymästä ja Katajanokan rannasta? Kyllä Eteläsataman, Kauppatorin ja Katajanokan laiturin muodostaman hevosenkenkä on niin hieno kaupunkinäkymä, että se kannattaa pitää avoimena ja houkuttelevana. Aika moni Hesarin tämän päivän lehteen haastattelema satunnainen kulkija toivoi alueelle jotain puistomaista. Taidan olla samaa mieltä. Puistossa pitää tietysti olla kahvila ja luistinrata tai muu liikunnallinen mahdollisuus. Ja puiston keskellä seisoisi 50 metriä korkea joulukuusi, jonka oksien alla olisi pesä pienoinen oravalla - eli stadilaisten pieneläintarha.

Kristus on ylösnoussut! Ikäänkuin?

2010-04-04T13:16:00.003+03:00

Sain viettää hiljaisen viikon alkua kirkon koulutuskeskuksen kurssilla Järvenpäässä parinkymmenen kollegan seurassa. Aika moni koki lievää tai voimakkaampaa huonoa omaatuntoa siitä, että oli siellä, eikä seurakunnan parissa. Mutta ehkä se teki meille hyvää. Kurssin aiheena ollut kristillinen usko ja spiritualiteetti antoi itse asiassa mahdollisuuden syventyä hiljaisen viikon sanomaan oman hengellisen elämän kautta, kun ei tarvinnut olla tuottamassa puheita muita varten.

Kiirastorstaina meillä oli jälleen mukava hetki Kaisaniemen ala-asteen juhlasalissa. Otin mukaani kolme Leipäkeisarin vaaleaa limppua ja hieman rypälemehua, joilla elävöitin ehtoollisen asettamisen sanomaa. Tietysti kiirastorstain iltamessu Tuomiokirkossa alttarin riisumisineen oli koskettava. Ja pitkäperjantain musta jumalanpalvelus kaikessa pelkistyneisyydessään.

Säästin Via Crucis -kokemuksen lauantaille, mutta tajusin vasta sitten, että en päässytkään seuraamaan sitä ihan alusta saakka, koska samaan aikaan piti olla Tuomiokirkon sakastissa valmistautumassa yömessuun. Ehdin kuitenkin livahtaa siitä ulos siksi aikaa, että seurasin näytelmän tapahtumat Säätytalon edessä ja suurimmaksi osaksi myös Tuomiokirkon portailla. Japanilainen näyttelijä Yuko Takeda veti kyllä Jeesuksen roolin erittäin vakuuttavasti. Pakko tunnustaa, että olin aluksi hieman epävarma siitä, miten se voisi toimia. Ehkä erityisesti Yukon lausumina Jeesuksen sanat: "Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta" saivat ihan uutta syvyyttä. Ne lausui muukalainen, joka oli monella tavalla niin kuin me, mutta jollain tavalla täysin erilainen. Ja juuri sellainen Jeesus oli. Miiralle ohjauksesta täydet pisteet! (Paitsi että mun mielestä naispuoliset mellakkapoliisit oli enemmän lutuisia kuin pelottavia :-)

En ole muutamaan vuoteen ollut pääsiäisyön messussa, mutta tänä vuonna olin siis Tuomiokirkossa avustajana. En ole ihan varma, miten siirtymä Via Cruciksen ristin juurelta melko heti kirkkaana rävähtävään kirkkoon sujui. Itse olisin kaivannut messun alkuun pidempää hämärää hetkeä ja meditaatiota. Ehkä silläkin oli osansa mun odotuksiin, että olin latautunut omaan messuvuoroon pääsiäisaamuna klo 10 Tuomiokirkossa.

Aamun messussa oli oikeaa juhlan tuntua, kun mukana oli kaksi kastettavaa, yksi lapsi ja yksi aikuinen. Lapsen pieni kätinä messun aikana myös vahvisti juhlaa, kun se muistutti psalmin sanasta: "Lasten ja imeväisten huudot todistavat sinun voimastasi" (Ps 8:3). Murron Seppo oli koonut messua varten hienon laulu-ensemblen ja Viitasen Harri paukutti fugan siihen malliin, että katto nousi parikymmentä metriä ylöspäin. Ikäänkuin.

Luterilaista uskonilmaisua on sanottu - mielestäni aivan oikeutetusti - ikäänkuin-uskoksi. Kun pappi sanoo "riemuitkaamme", seurakunta ikäänkuin riemuitsee. Ehkä jonkun tekisi mieli vastata pääsiäistervehdykseen "Kristus on ylösnoussut" vastaavalla tavalla: "Ikäänkuin ylösnoussut". Tässä kuitenkin hieman toisenlaiseen näkökulmaan nojautuva pääsiäispäivän saarnani.

Saarna pääsiäispäivänä 4.4.2010 Helsingin tuomiokirkossa

Kristus on ylösnoussut!

Totisesti ylösnoussut!

Kuulin eräältä unkarilaiselta pastorilta kertomuksen Nikolai Buharinista. Hän oli 1920- ja 30-luvuilla vaikuttanut neuvostopoliitikko ja ideologi. Buharinin tehtävä valtion ateistisen ideologian levittämisessä oli järjestää luentotilaisuuksia. Niiden tarkoituksena oli sivistää kansalaisia ateistisen tieteen saavutuksista ja todistaa, että kaikenlainen Jumalaan uskominen oli hölynpölyä. Kerrotaan luentotilaisuudesta Kiovassa, missä hänellä oli noin 800 kuulijaa. Kun tunnin pituinen, perinpohjainen luento oli loppunut, useimmat varmasti ajattelivat, että todisteet on kuulut, eikä ole varmaan mitään syytä enää uskoa Jumalaan. ”Nyt on aika kysymyksille?” Buharin sanoi. ”Onko kenelläkään mitään sanottavaa?” Pienikokoinen pappi nosti kätensä: ”Haluaisin sanoa jotain, vain yhden lauseen.” Buharin antoi luvan: ”No tule tänne. Ihmisten pitää kuulla, mitä haluat sanoa.” Pappi tuli eteen, katsoi hetken aikaa yleisöä ja sanoi sitten: ”Kristus on ylösnoussut!” Kaikki 800 ihmistä nousivat samassa ylös ja vastasivat tervehdykseen: ”Totisesti ylösnoussut!” Yhdellä lauseella pappi oli tehnyt tyhjäksi sen, mitä Buharin oli tunnin luennolla saanut rakennetuksi.

Ymmärrämme tietysti, että pappi tarttui taitavasti kristilliseen perinteeseen, joka oli niin iskostunut kieleen, että vastaus tuli selkärangasta. Mutta onko kristillinen usko vain perinne, jota pidetään yllä tavan vuoksi, mutta joka on hiipumassa pois?

1. Onko kristillinen usko perinne, jota pidetään yllä tavan vuoksi?

Tähän on vastattava myöntävästi. On. On helppo nähdä, että kristillinen usko on tuhansilla siteillä kiinni meidän elämäntavassamme. Sen näkee pelkästään katsomalla kalenteriin. Tämä viikonloppu on useimmille perjantaista maanantaihin vapaata työstä riippumatta siitä, ovatko he kristittyjä vai eivät. Itse asiassa jokainen punaisella kalenteriin merkitty sunnuntai todistaa kristillisen perinteen merkityksestä. Kun asuimme 12 vuotta sitten Irlannissa, vaimoni oli töissä eräässä monikansallisessa yhtiössä. Samaan toimistoon oli siis ahdettu nuoria työntekijöitä kaikista Euroopan maista. Suomalaisilta kaikki oppivat yhden sanan. Arvatkaa mikä se oli? ”Pyhiä!” Jokainen sunnuntai ympäri vuoden muistuttaa meitä pääsiäisestä ja Herramme ylösnousemuksen päivästä.

2. Onko kristillinen usko siis perinne, traditio?

On se sitäkin. Ja paljon tapakulttuuria merkittävämmällä tavalla. Kun Paavali haluaa korinttilaisille lyhyesti kuvata evankeliumin sisältöä, hän sanoo: ”Ennen muuta annoin teille tiedoksi tämän, minkä itse olin saanut vastaanottaa.” (1. Kor. 15:1-11). Jos mennään ihan sanojen juurille, niin täsmälleen tästä perinteessä eli traditiossa on kyse: vastaanottamisesta ja eteenpäin välittämisestä. Ilmaisu, jota Paavali käyttää tiedoksi antamisesta (kr. paredooka, lat. tradidi), on pohjana latinan sanalle traditio. Traditio tarkoittaa siis eteenpäin antamista. Suomenkielen sana perinne liittyy sanoihin periytyä ja perintö. Perinne viittaa taaksepäin, periytymiseen. Mutta raamatullisessa kielenkäytössä traditiolla on eteenpäin viittaava merkitys. Perinne on se, joka välitetään eteenpäin. Tähän on hyvä pysähtyä hetkeksi. Minkälaisia asioita me haluamme välittää eteenpäin? Minkälaisia asioita vanhemmat haluavat lapsilleen? Kaikkea hyvää, tietysti. Haluamme, että meidän lapsemme oppivat unelmoimaan ja toteuttamaan niitä taitoja ja mahdollisuuksia, jotka he ovat saaneet. Mutta samalla haluamme opettaa heille todellisuudentajua ja viisautta, että he osaisivat erottaa arvokkaan arvottomasta. Ja juuri tässä on perinteiden velvoittava merkitys. Perinteet kertovat meille, mitä asioita on pidetty arvossa ja mitä meidän toivotaan arvostavan. Joskus tällaiset perinteet tekee mieli asettaa kyseenalaiseksi. Eivät kaikki perijät arvosta saamaansa perintöä, eikä jokainen perintö ole säilyttämisen arvoinen.

Siksi on niin tärkeää, että se kristillinen usko, jonka olemme vastaanottaneet ja jota me välitämme eteenpäin, perustuu luotettavaan todistukseen. Tässä ajassa sen rinnalle asetetaan paitsi teknis-tieteellinen maailmankuva, myös viihdeteollisuuden ja internetin luoma mielihyvämaailma, missä kaikki on saatavilla heti. Lapsi tarvitsee tässä valinnanvapaudessa enemmän kuin koskaan jotain sellaista, joka kestää.

3. Onko kristillinen usko perinne, joka on hiipumassa pois?

Tähän on vastattava kieltävästi. Ei tietenkään. Tai ehkä jos se olisi perinne, jota pidetään yllä vain tavan vuoksi, se saattaisi olla hiipumassa. Mutta onneksi evankeliumin menestys ei ole viime kädessä kiinni meidän kyvystämme pitää yllä traditioita tai siirtää tuleville sukupolville perinteen velvoitteita. Kristillisen uskon voima on evankeliumin kertomuksessa itsessään. Sanoma ylösnousemuksesta on pöyristyttävän vahva muutosvoima.

Se kääntää asetelmat pahan ja hyvän taistelussa päälaelleen. Ristin kuuliaisuutta seurannut ylösnousemus kukisti tuonelan ja pahuuden voimat ikuisesti. Ja koko kertomus on toistettavissa vain muutamalla lauseella:

”Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin on kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kolmantena päivänä, niin kuin on kirjoitettu, ja hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille muille kahdelletoista.”

Älkää unohtako kertoa tätä tarinaa uudelleen ja uudelleen toisillenne ja lapsillenne. Älkää hävetkö sanomaa rististä, joka tälle maailmalle näyttää täydelliseltä hulluudelta, mutta meille, jotka pelastumme se on Jumalan voima. Sallikaa lasten kuulla evankeliumi, älkää estäkö heitä. Sallikaa aikuisten oppia tuntemaan Jeesus, älkää estäkö heitä tuntemasta maailman suurinta rakkautta. Sallikaa

Johannes Krystostomoksen pääsiäissaarnasta: ”Siis tulkaa kaikki sisälle Herranne iloon. Niin ensimmäiset kuin toiset, iloitkaa juhlasta. Rikkaat ja köyhät, riemuitkaa toinen toistenne kanssa. Kilvoittelijat ja välinpitämättömät, kunnioittakaa tätä päivää. Te, jotka paastositte, ja te, jotka ette paastonneet, riemuitkaa tänä päivänä. Pöytä on runsas, syökää ylenpalttisuudessa. Älköön kukaan poistuko nälkäisenä, sillä juhlaruokaa on paljon. Tiemuitkaa kaikki uskon juhlapidoista. Älköön kukaan valittako puutetta, sillä yhteinen valtakunta on ilmestynyt. Älköön kukaan itketkö rikkomuksiaan, sillä anteeksiantamus on noussut haudasta. Älköön kukaan pelätkö kuolemaa, sillä Vapahtajan kuolema on meidät vapauttanut.”

Kristus on ylösnoussut! Totisesti ylösnoussut!

Adieu, hyveet

2010-03-24T21:05:00.002+02:00

Kuuden keskiviikon hyve-teemasarja tuli tänään päätökseen Kryptassa. Otsikko ei tarkoita sitä, että haluaisin sanoa hyveille hyvästi, vaan sitä, että jätän ne nyt hetkeksi aikaa Jumalan huomaan. Löytyyhän ainakin yksi hyveistä, nimittäin itsehillintä, myös Paavalin luettelosta Hengen hedelmistä. Siemen on kylvetty, nyt puu saa kasvaa. Hedelmät tulevat joskus, jos ovat tullakseen. Toivottavasti.

Teemasarjan loppusaldoksi omalta kohdaltani jää ainakin se, että ymmärrän nyt ehkä hieman paremmin, mitä hyveitä minulta puuttuu ja miksi. Tällainen havahdus saattaa tehdä hieman ymmärtäväisemmäksi toisia ihmisiä ja heidän heikkouksiaan kohtaan. Ja jos oikein hyvin käy, siitä voi seurata ehkä sivutuotteena myös jonkin oman hyveen vahvistuminen. Tietysti ymmärrän myös sen, että hyveitä ei pidä jättää oman onnensa nojaan, vaan ne edellyttävät harjoittamista. Tarvitaan siis toistoja. Autoilusta voisi olla hyvä aloittaa, vaikka nykyään istunkin auton ratissa erittäin harvoin.

Olin jättänyt sarjan viimeiseksi suurisieluisuuden (kr. megalopsykhia, lat. magnanimitas). En tiedä johtuiko siitä, että minulla oli iltapäivällä pari tuntia aikaa istua kirjastossa tutkimassa aihepiiriä ja näin ollen ehdin valmistautua tähän iltaan hieman paremmin kuin muutamaan aikaisempaan, että juuri tämä aihe puhutteli eniten. Suurisieluisuudeksi sanotaan kykyä hallita ja ohjata ihmisessä luonnostaan olevaa taipumusta väistää vaikeita ja merkittäviä tehtäviä niiden vaivalloisuuden vuoksi. On helpompaa sanoa, "en jaksa", "en osaa" tai "en viitsi", kuin tarttua uhrauksia vaativaan vastuuseen. Suurisieluinen on se, jolla on rohkeutta tarttua auraan, kun on aurattava. Siksi suurisieluisuutta sanotaan urhoollisuuden tytärhyveeksi.

Toisaalta pohdimme myös sitä, mistä sitten tunnistaa, mihin haasteeseen pitää tarttua ja mihin ei. Ja miksi niin usein tulee tartuttua haasteisiin, jotka lopulta osoittautuvat harhapoluiksi. Ajattelen niin, että meidän harhautumisemme haasteisiin ja tehtäviin, jotka eivät nouse kutsumuksesta käsin, selittyy melko usein turhamaisuudella, muiden suosion tavoittelulla ja muilla sellaisilla halpamaisilla syillä, joita en joskus vaikea tunnustaa edes itselleen. Kokemusta on.

Kryptan kohtaamispaikat jatkuvat edelleen joka keskiviikko. Ensi viikolla Suvi-Päivi miehensä Ilkan kanssa laulattaa kärsimysajan lauluja. Pääsiäisen jälkeen 7.4. on vuorossa Carmina Sacra eli Junnu Aaltosen ja Mikko Heleniuksen musiikkia itse maestrojen ja jousiorkesterin esittäminä. Kannattaa todella tulla! Ja 14.4. alkaa uusi teemasarja: Mystiikan tie Jumalan ystäväksi Avilan Teresan ja Ristin Johanneksen seurassa. Johdattelijana toimii Ulla Lumijärvi.

Totalitarismi vaanii aivan nurkan takana

2010-03-23T21:21:00.003+02:00

Kalevi Virtanen kirjoitti jo aivan mainion vastineen Kari Enqvistin sunnuntaidebattiin "Lapsikaste on kirkolta moraaliton käytäntö" (HS 21.3.2010, C16). En kuitenkaan malta olla tarttumatta aiheeseen, koska mielestäni Enqvist ja aiemmin viime viikolla (18.3.2010) Hesariin kirjoittanut Sari Roman-Lagerspetz ovat samalla asialla. Roman-Lagerspetz tosin nimellisesti kristittynä näyttää toimivan - tai ainakin haluaa näyttää toimivansa - kirkon sisällä, kun taas Enqvist tarkastelee kirkkoa selkeästi sen opin ja organisaation ulkopuolelta. Pidänkin Enqvistin hyökkäystä tämän vuoksi melko raikkaana tuuletuksena, johon kirkon on helppo ottaa kantaa omista lähtökohdistaan käsin. Debatti jatkukoon, jos joku siitä innostuu.

Mutta millä teemalla pystykorvaluterilainen Roman-Lagerspetz tällä kertaa on liikkeellä? Se ei tietenkään ole yllätys hänen aikaisempien kannanottojensa perusteella. Kirjoitus, jonka otsikko oli "Onko tunnustuksellisten koulujen seksuaalikasvatus laadukasta?", alkaa paljastavalla lauseella: "Viime aikoina on puhuttu monikulttuurisuudesta". Taneli Hassinen jo vastasi HS:n mielipidepalstalla tähän kirjoitukseen, mutta silmiini ei ainakaan vielä ole osunut ketään, joka tarkastelisi Enqvistin ja Roman-Lagerspetzin kirjoituksia yhdessä. Molemmilla kirjoittajilla on nimittäin täsmälleen sama käytännöllinen tarkoitusperä: asettaa kyseenalaiseksi kristittyjen vanhempien oikeus kasvattaa lapsiaan vakaumuksensa mukaisesti.

Roman-Lagerspetzin mukaan "lapset eivät kykene arvioimaan kriittisesti sitä maailmankatsomusta, jonka piiriin he syntyvät". Siksi "yhteiskunnan tulisi turvata" lapsille mahdollisuus "ymmärtää monipuolisesti erilaisia maailmankatsomuksia ja heitä ympäröivää maailmaa". Erityisinä uskonnollisten tahojen synteinä kirjoittaja mainitsee torjuvan suhtautumisen - kuinkas muuten - homoseksuaalisuuteen "ja seksuaalivähemmistöihin" (hän ei erittele, mitä seksuaalivähemmistöjä tässä olisi otettava huomioon). Nyt siis kirjoittaja vaatii yhteiskuntaa puuttumaan asiaan, jotta "uskonnollisille tahoille" syntyville lapsille voitaisiin taata oikea ja turmeltumaton monikulttuurinen maailmankatsomus. Tosin jos Roman-Lagerspetzin mallia lähdetään toden teolla toteuttamaan, mitään monikulttuurisuutta ei tietenkään enää tarvita, koska yhteiskunta opettaa kaikki ajattelemaan oikein. Vai tarkoittaako hän monikulttuurisuudella eksoottisia ruokalajeja ja värikkäitä vaatteita?

Juuri tässä piileekin Enqvistin ja Roman-Lagerspetzin kirjoitusten vertailun hedelmällisyys. Enqvist edustaa modernismia, Roman-Lagerspetz postmodernismia. Enqvist on kosmologian professori, jolle luonto on yksi ja joka uskoo tieteen tuloksiin. Roman-Lagerspetz on humanisti, jolle erilaisuus on kaiken ydin. On merkittävää, että he löytävät yhteisen mission kristittyjen vanhempien oikeuksien vastustamisesta. Tosin tuskin kumpikaan kirjoittajista suostuisi (ainakaan ääneen) vaatimaan uskonnonvapauden kumoamista. Sitä pitää vain radikaalisti rajoittaa lasten kasvatuksen osalta, kuten muinaisessa Neuvostoliitossa tai kommunistisissa maissa on tehty. Ei minua se huoleta, että tällaisia mielipiteitä esitetään, mutta se huolettaa, jos näille löytyy kovin paljon kannatusta.

Matti Amnell esitteli meille kollegoille viime keskiviikkona filosofisen väitöskirjansa "Uskonto ilman uskontoa" lähtökohtia. Samana päivän ilmestyi myös Matin haastattelu Kirkko ja kaupungissa. Matin havainto on, että kristinusko elää kolmiodraamassa, jossa kahtena muuna osapuolena ovat juuri modernismi ja postmodernismi. Näitä kahta viimeksi mainittua yhdistää yliluonnollisen kritiikki, mutta muuten ne ovat toisilleen vastakkaisia näkemyksiä. Moderni tiede etsii totuutta ja uskoo yleispäteviin selityksiin. Postmoderni ajattelu sen sijaan ei usko, että on olemassa mitään kattavaa selitystä. On vain kielipelit ja loputon erilaisuus. Suuri osa nk. liberaalin kirkollisuuden retoriikasta on lainattu posmodernismilta. Puhutaan uskosta kielipelinä, erilaisuuden sietämisestä ja siitä, että "lopullista vastausta saamme jäädä yhdessä kuullostelemaan". Konservatiivista kristillisyyttä on ehkä oikein tarkastella osana modernismia. Sinne kuuluvat sellaiset sanat kuin totuus, perustelu ja selitys. (Ehkä on syytä tässä heti sanoa, että tunnen viehtymystä ja etäisyyttä molempiin näkökulmiin tasapuolisesti.)

Olikin mielenkiintoista lukea Roy Abraham Varghesen esipuhe kristityksi kääntyneen ateisti-filosofin Antony Flewn kirjaan There is a God. How the world's most notorious atheist changed his mind (HarperCollins 2008). Kirjoituksessaan Varghese rinnastaa nykyaikaisen, taistelevan ateismin viime vuosisadan alun loogisen positivismiin. Positivismin mukaan se, mitä ei voida havaita, ei ole olemassa. Mutta on tieteellisesti täysin mahdotonta sanoa, mitä voidaan havaita tai olla havaitsematta. Siksi olisi oikeammin sanoa, että 'vain se, mikä voidaan havaita, on olemassa'. Ongelmana on vain se, että tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. (Ajatuksenkulku on Albert Einsteinilta, joka perusteli näin, miksi hän ei ole positivisti.) Flew hylkäsi positivistisen näkökulman parikymppisenä vuonna 1950 julkaistussa artikkelissaan "Theology and Falsification", jossa hän esitti uudenlaisen argumentin ateismin puolesta. Hänen myöhempi ateistinen tuotantonsa on laajaa ja tässä viimeisessä kirjassaan hän perustelee, miksi hänen etsintänsä viimein johti uskoon.

En tiedä, missä ja miten älyllisesti tyydyttävää keskustelua uskosta, ateismista ja näiden välimuodoista voisi Suomessa käydä. Vartija on pieni lehti, mutta sillä on tässä kyllä tehtävä. Se totalitaristinen retoriikka, jota Enqvist ja Roman-Lagerspetz omista lähtökohdistaan käsin käyttävät, ajaa kohti kriisiä. Aivan samalla tavalla kuin pitkään jatkunut yhden totuuden puhe maahanmuutosta on kääntynyt vastenmieliseksi rasismiksi, aikansa jatkuva yksisilmäinen kristillisen maailmankatsomuksen sortaminen tulee johtamaan kiristyviin asenteisiin.

Onneksi meillä on toivoa. Kristillinen usko on sisältäpäin katsoen heikomman asemaan asettuvaa, suvaitsevaista ja väkivallatonta, mutta samalla tinkimättömästi totuuteen pyrkivää toimintaa tämän maan ja koko maailman parhaaksi. On hienoa, että suurin osa suomalaisista nuorista vanhemmista haluavat tunnustaa tätä uskoa ja kasvattaa lapsensakin samassa uskossa.

Puhetta riittää, vaikka ajatus katkeaisi

2010-03-20T18:35:00.002+02:00

Kohtuutiukka viikko alkaa olla takana. Tänään oli jälleen oikein mukavaa viettää MATKALLA-iltapäivää Agricolassa kivassa seurassa. Huomenna sunnuntaina olen saanut kutsun pitää puheen Espoon Vapaaseurakunnan jumalanpalveluksessa klo 16. Laskin keskiviikkona, että näihin loppuviikon viiteen päivään mahtui yhteensä seitsemän pienempää tai isompaa puhetehtävää. Ensin keskiviikkona Kryptan hyveet-sarjassa oli vuorossa itsehillintä. Mietinkin mielessäni, että joku mun omassa itsehillinnässä taas mättää, kun olen onnistunut kasaamaan muutamaan päivään tällaisen ruuhkan. Mutta itse asiassa nyt lauantai-iltana ennen saunaan menoa tuntuu ihan hyvältä. Jokaisen puheen olen ehtinyt tähän mennessä kohtuullisesti valmistamaan. Oman arvioni mukaan olen puhunut jokaiselle yleisölle sellaista, minkä takana oikeasti voin itse pysyä ja minkä pidän totena. Jos heittäytyisin itsekriittiseksi (mitä aika usein harrastan, kuten vakiolukijat tietävät), monessa kohdassa voisi kyllä jossitellakin (Entä jos olisin ehtinyt laatia puheeseen liittyvän tiivistelmän, jos olisin pystynyt hiomaan puheen pääargumentteja selkeämmiksi jne?) Sellaisen johtopäätelmän tästä kuitenkin aion tehdä, että osaan kyllä tarvittaessa puhua kohtuullisen järkevää asiaa, vaikka aikataulu olisikin vähän tiukka. Pitää tietysti pysyä sellaisissa aiheissa, mitkä on itselle mahdollisimaan tuttuja. Ja senkin päätelmän teen, että uudistuakseen on pystyttävä lukemaan paljon enemmän. Tällä viikolla se jäi vähiin.

Ensi viikolla olen arkipäivät töissä, perjantain ja alun lauantaista Holmassa ja sitten viikonlopun vapaalla. Keskiviikkona Kryptassa on hyveet-sarjan viimeinen ilta, aiheena suurisieluisuus. Yritän samalla myös laittaa jakeluun Kryptan loppukevään ohjelman, joka näyttää itse asiassa jälleen ihan mielenkiintoiselta.

Leivässä on valtakunta

2010-03-14T13:51:00.003+02:00

Saarna Helsingin tuomiokirkossa 14.3.2010

Elämän leipä

Evankeliumitekstinä Joh. 6:1-5. Jos kertomus ruokkimisihmeestä ei ole tuttu, lue Johanneksen evankeliumin kohta ennen kuin luet alla olevan saarnatekstin.

1. Ihme

Mitä tuolla vuorenrinteellä oikein tapahtui? Ruokkimisihmeestä kerrotaan kaikissa neljässä evankeliumissa. Kertomukset muistuttavat toisiaan hyvin läheisesti, mutta niiden välillä on myös pieniä eroja. Evankelistat eivät vain kopioineet toisiaan. Oli olemassa useita toisistaan riippumattomia lähteitä, jotka kertoivat samasta tapahtumasta. Ja se taas vahvistaa kertomuksen historiallista luotettavuutta. Jotain ihmeellistä siis tapahtui, koska tuosta päivästä Gennesaretinjärven pohjoisrannikon rinteellä on jäänyt niin merkittävä jälki Jeesuksen historiaan. Siksi meidän on aloitettava kysymällä, voiko ruokkimisihme olla totta. Sen jälkeen puhun jotain ruoasta siunauksena ja kirouksena.

2. Selitykset

Luottamus siihen, että Raamattu oikeasti antaisi tämän päivän ihmisille elämän parhaat eväät, on horjunut pahasti. Kirjakauppojen hyllyt notkuvat toinen toistaan kiinnostavampia elämäntaidon oppaita, mutta harva niistä etsii vastauksia Raamatusta tai tunnustautuu kristilliseen uskoon. Kuka muistaa kuulleensa, että joku olisi viime aikoina kertonut julkisesti pitävänsä Raamattua elämänsä ohjeena? Tai toisinpäin: Eikö Raamattuun vetoaminen olekin hieman epäilyttävää, ahdasmielistä tai jopa oire jostain vielä pahemmasta?

Yksi syy Raamatusta vieraantumiseen on kysymys maailmankuvasta. Käsityksemme todellisuudesta on muuttunut. Ihmeille ei tunnu enää olevan tilaa. Toisaalta tieteen kehitys on myös auttanut meitä ymmärtämään entistä paremmin, että maailmankaikkeus sinänsä on valtava ihme. Kun seuraamme aineen olemusta kaikkein pienimpiin osasiin saakka, tulemme arkiajattelun kannalta valtavien paradoksien eteen. Ymmärrämme, että fyysisessä todellisuudessa tapahtuu jatkuvasti asioita, jotka eivät vastaa meidän käsitystämme siitä, mikä on normaalia ja arkipäiväistä. Ehkä meidän on syytä päivittää käsityksemme myös suhteessa Raamatun ihmeisiin.

Kertomukselle ruokkimisihmeestä esitetään yleensä kolmenlaisia selityksiä.

1. Kertomus on luettava kirjaimellisesti: viisi ohraleipää ja kaksi kalaa todella moninkertaistuivat, niin että niistä riitti syötävää tuhansille. Osalle meistä tämä on ainutlaatuinen ihme, jota ei voi selittää, mutta jonka kanssa on ihan hyvä elää. Jos ajattelet näin, rohkaisen sinua pysymään edelleen uskossasi. Evankelistojen kertomukset ovat joka tapauksessa niin Samalla tiedämme, että monille muille tällainen kirjaimellinen tulkinta voi johtaa täsmälleen päinvastaiseen johtopäätökseen: Kertomus ei voi olla totta.

Mutta on muitakin tulkintamahdollisuuksia.

2. Kertomus on luettava sakramentaalisesti: leipää riitti kaikille, koska jokainen sai vain pienen murun. Leivän jakamisesta syntyi yhteys, joka tyydytti ihmisen syvemmän nälän, kuten käy meille ehtoollispöydässä. Tämän selityksen vaikeus on tähteeksi jääneet 12 korillista leivänpalasia. Mistä ne tulivat? Silti selitys ei ole ihan huono. Olisiko todella voinut käydä niin, että kaikki saivat niin paljon kuin halusivat, vaikka saivat vain pienen palasen?

3. Kolmas selitysmalli vie tämän ajatuksen vielä pidemmälle. Entä jos Jeesus teki ihmeen ihmisten sydämissä? Ihmiset olivat lähteneet maitse seuraamaan Jeesusta, joka kulki järven yli veneellä. Matka oli pitkä, useita kilometrejä ja ihmiset kyllä osasivat varautua sellaiseen. Varmasti väkijoukossa muillakin kuin yhdellä pojalla oli mukanaan ruokatarpeita. Mutta he eivät olleet valmiita jakamaan niitä, vaan piilottelivat eväitään. Kun Jeesus otti pojan leivät, kiitti Jumalaa ja alkoi jakaa, heidän sydämensä ja eväsnyyttinsä avautuivat ja jaettu leipä moninkertaistui kansan käsissä.

Kerrotaan miehestä, joka sai mahdollisuuden pyytää Jumalalta selitystä, mikä ero on taivaan ja helvetin välillä (vapaasti siteeraten kirjasta Miksi ruoho kasvaa? Sekä 57 muuta innostavaa ja ajatuksia herättävää tarinaa. Koonnut ja toim. Klas Hallberg ja Magnus Knull. Bazar Kustannus 2003.) Jumala vei hänet ensin helvettiin. He saapuivat huoneeseen, jonka keskellä oli ihanalle ruoalle tuoksuva pata ja sen ympärillä ihmisiä. Ihmiset kuitenkin näyttivät surkeilta ja onnettomilta. Kaikilla oli pitkät lusikat, joilla he ulottuivat padan pohjaan asti, mutta koska lusikat olivat niin pitkiä, hei eivät saaneet ruokaa suuhunsa, vaan nääntyivät hitaasti nälkään.

Kun he saapuivat taivaaseen, siellä oli samanlainen huone, samanlainen muhennokselta tuoksuva pata ja sen ympärillä ihmisiä, joilla oli pitkät lusikat. Ihmiset kuitenkin näyttivät hyvin ravituilta ja iloisilta. He söivät ja nauroivat. – Mutta miten tämän on mahdollista? Mies kysyi. – Aivan yksinkertaista, Jumala vastasi. – He ovat oppineet ruokkimaan toisiaan.

3. Ruoka siunauksena ja ongelmana

Suhteemme ruokaan on todellakin avain Jumalan valtakunnan ymmärtämiseen. Ruokaan näyttää sisältyvän sekä siunaus että kirous. Toisilla sitä ei ole riittävästi, mutta useimmilla meistä sitä on aivan liikaa. Joku sanoi osuvasti viime kesänä kirkkopäivillä, että keskiajalla eläneen keskivertoihmisen näkökulmasta meidän nykyiset hotelliaamiaisemme ovat kuin paratiisi maan päällä. ”Kaikki saavat niin paljon kuin haluavat”, kuten Johanneksen evankeliumissa sanotaan. Ja tämä sama hyvinvointi näyttää tulevan päivä päivältä yhä useampien ulottuville. Siellä missä taloudellinen vapaus vallitsee, ihmisten keskimääräinen hyvinvointi näyttää vääjäämättä nousevan. Suomalaiset joutuivat taistelemaan tämän vapauden puolesta 70 vuotta sitten. Varmasti 1930-luvun sukupolvella oli unelma vapaasta maasta ja oikeudesta luoda hyvinvointia omilla ehdoilla kaikille suomalaisille. Heidän uhrautumisensa vuoksi elämme tänään keskellä ennennäkemätöntä hyvinvointia.

Olemme unelmoineet maailmasta, jossa kaikki saavat syödä niin paljon kuin haluavat. Ihmiset ovat aina toivoneet itselleen hallitsijoita, jotka takaavat runsaan leivän. Mutta mitä meille on tapahtunut? Nyt kun yltäkylläisyys näyttää mahdolliselta, koko projekti alkaa tuntua turhalta. Onko meille oikeasti hyväksi, että saamme syödä, niin paljon kuin haluamme? Länsimainen ihminen, joka nauttii maanpäällisestä paratiisista jokaisella ateriallaan, käyttää järkyttäviä rahasummia painonhallintaan ja laihduttamiseen. Paastoamisesta on tullut kiinnostavaa. Olemme siis erikoisella tavalla löytäneet uuden merkityksen Raamatun sanalle, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Pelkkä syöminen ei tyydytä eikä luo hyvinvointia. Mutta riittääkö oman terveyden vaaliminenkaan kääntämään käsitystämme hyvinvoinnista?

4. Jeesus on elämän leipä

Leipä on myös siunaus, kun se kiitollisuudella nautitaan. Siellä, missä leipää on vähän, se ehkä ymmärretään paremmin. Ehkä rauhan merkitys opittiin parhaiten juuri silloin, kun oli sota. Ennen vanhaan laulettiin, että jäätelö on hyvää, kun yksin syö, mutta oikeasti se on juuri toisinpäin. Syöminen yhteisöllinen teko. Yksin syövä ei välttämättä muista tai huomaa sitä, mutta maa tuottaa satoa aina enemmän kuin vain yhdelle kerrallaan. Jeesus ei ollut ankara askeetti, vaan hän ymmärsi ihmisten tarpeet. Kaikkein hätkähdyttävintä ruokkimisihmeessä onkin juuri se, että Jeesus teki sen, vaikka hänen täytyi tietää, miten ihmiset siihen suhtautuisivat. He kyllä seurasivat Jeesusta kuullakseen tämän opetusta ja saadakseen ruokaa hengelliseen nälkäänsä, mutta ruokkimisihme paljasti heidän pinnallisuutensa. He halusivat tehdä Jeesuksen kuninkaaksi, johtajaksi.

Jeesus siis otti leivän, kiitti Jumalaa – toiset evankelistat käyttävät ilmaisua ”siunasi ne” – ja jakoi kaikille. Juuri näistä yksinkertaisista teoista muodostuu myös se yhteyden ja muistamisen ateria, jota kohta vietämme. Kaikkien silmät tarkkailivat Jeesusta. Hän otti leivät käsiinsä. Mihin ne riittäisivät? Mitä hän aikoo tehdä? Kuin perheen isä ennen yhteistä ateriaa, hän lausui kiitosrukouksen: ”Siunattu olet sinä Herra, meidän Jumalamme, joka annat meille leivän maan antimena.” Kiitosrukouksen jälkeen Jeesus mursi leivän ja alkoi jakaa.

Näkivätkö ihmiset, mistä tässä oli kysymys? Että todellinen elämän leipä ei ollut se, mitä Jeesuksella oli kädessään, vaan että hän itse oli se. Opetuslapset ymmärsivät tämän myöhemmin. Siksi oli niin tärkeää kertoa ruokkimisihmeestä kaikkialla, missä Jeesuksen historiaa toistettiin. Jeesus itse on Elämän Leipä. Mikään muu leipä ei lopulta tyydytä ihmisen nälkää eikä pelasta ihmiskuntaa.

Näemmekö me Kristuksen leivässä, jota syömme ja jonka jaamme muiden kanssa? Ja uskotko, että syömällä juuri Kristusta, Elämän Leipää, maailma pelastuu?

Varovaisuus ja pelot ratkaisivat arkkipiispan vaalin

2010-03-12T00:00:00.004+02:00

En voi sille mitään, että vaalin tuloksen selvittyä hienoiseen pettymyksen tunteeseen sekoittui iso annos aitoa yllättyneisyyttä. Ja mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä yllättyneempi olen, että Miikka tuli kaikesta mediassa esitetystä latistamisesta huolimatta melkein valituksi. Se on itse asiassa huikea tulos, eikä meidän kirkon uudistumista toivovien ja sen puolesta toimivien ole mitään syytä jäädä tuleen makaamaan.

Miikka Ruokasen niukalle tappiolle voidaan luonnollisesti esittää hyvin erilaisia syitä. Se on kuitenkin selvää, että vielä äänestystilanteiden alettua eri paikkakunnilla osa valitsijoista oli avoimella kannalla. Jos vain kuusi epäröijää olisi kallistunut toiseen suuntaan, vaali olisi saanut vastakkaisen loppuratkaisun. Siksi ajattelisin, että ratkaiseviksi tekijöiksi näissä vaaleissa nousivat varovaisuus ja pelot.

Varovaisille vanhassa on aina vara parempi. Mäkinen edusti tässä vaaliasetelmassa tuttua, turvallista ja muuttumatonta. Hänhän on jo piispa, eikä kirkko hänen myötään siis saanut uutta piispaa. Ehkä uudeksi Turun piispaksi ja Mäkisen seuraajaksi toivotaan toista samanlaista. Mäkinen profiloitui - ainakin osalle valitsijoista - kirkon kulttuuriarvojen säilyttäjänä, konservaattorina. Enkä halua arvostella näitä varovaisia, eihän konservatiivisuus koskaan ole kovin tyhmää. Yhteinen varovainen toiveemme siis voisi olla, että mikään ei Mäkisen vuoksi muuttuisi kirkossa ainakaan pahempaan suuntaan. Eikä todennäköisesti mikään muutukaan.

Toisaalta oli niitä, joille varovaisuus ei sinänsä riittänyt syyksi äänestää Mäkistä. Heille olennaisempia olivat ne pelot, joita Miikkan valintaan pyrittiin liittämään. Kahta avioeroa pidettiin osoituksena persoonan epävakaudesta. Kiinalaisen kristillisyyden tuomaa evankelikaalista tuulahdusta pidettiin varmana osoituksena siitä, että Miikka alkaisi erotella kirkon jäseniä uskoon tulleisiin ja rupusakkiin. Pelättiin kansankirkon korvautumista uskovien kirkolla. Ja pelot ovat vahva motivaattori, olen huomannut sen viime aikoina pariinkin otteeseen eri tilanteissa. Pelko on intuitio, jolle ihmiset antavat erittäin suuren arvon. Pelkojen ei tarvitse edes perustua tosiasioihin. Pelkotilan syntyminen riittää. Poliittisessa valtapelissä se, joka osaa pelata ihmisten peloilla, on vahvoilla. Ja tässä jos missä tiedotusvälineet ovat mestareita. (Esimerkki: Vielä viime metreillä tämän viikon Kirkko ja kaupunki yritti pelotella äänestäjiä jutulla Miikkan tittelistä yliopiston oppiainevastaavana.)

Itse lähdin tukemaan Miikka Ruokasen valintaa arkkipiispaksi, koska tunnen hänet vakaana persoonana, jolla on erittäin laaja ja perusteltu näkemys kirkosta ei pelkästään Suomessa, vaan maailmanlaajuisesti. Vaalikampanjan aikana Miikka nousikin suuren yleisön tietoisuuteen kirkonmiehenä, joka sujuvasti ylitti normaalina pidetyn töksähtelevän ja vaivautuneen medialäsnäolon. Ehkä meille kirkon ammattilaisille tärkeämpää oli kuitenkin se, että Miikkalla oli sanottavaa. Itse asiassa kampanjan kuluessa oli havaittavissa, että myös Mäkinen alkoi hapuillen löytää sanavarastoonsa hengellistä sanastoa. Väittäisin, että myös hänen puheensa radiossa valinnan jälkeen heijasteli Miikkan kanssa käytyjä keskusteluja. Ja hyvä niin, sillä Mäkisellä oli itsellään usein vaikeuksia saada sanotuksi mitään sisällöllisesti merkittävää. Vaikka varovaisuus ja pelot siis ehkä voittivat vaalin, todelliseksi voittajaksi saattaa sittenkin nousta se raikas uudistusmielisyys, joka sai Miikkan esiintymisestä aivan uutta pontta kirkolliseen keskusteluun. Tämä ei siis jää tähän. :-)

Käsittämätöntä!

2010-03-08T22:17:00.003+02:00

Egyptiläinen isoäiti Eveline Fadayel aiotaan karkottaa Suomesta. En voi ymmärtää, perhekäsitystä, joka johtaa tähän juridiikkaan. Mitä tässä voi tehdä?

Muuten ei tee yhtään mieli kirjoittaa mitään blogiin. Itse asiassa olin talvilomalta paluun jälkeen neljä päivää vähän kipeänä, joku epämääräinen vatsapöpö, joten ehkä tässä on olo vähän huonossa hapessa. Asioita kyllä olis vaikka kuinka paljon, joihin mielelläni ottaisin kantaa, mutta jotenkin nyt tympii kirjoittaminen. Olkoon siis vaikeneminen tässä kultaa.

Paitsi ehkä se nyt kuitenkin kannattaa sanoa, että arkkipiispan vaalin kannalta asiat ovat edenneet melkein käsittämättömän myönteisesti. Tietenkään vaalin tulosta ei pysty ennalta tietämään, mutta olen joka tapauksessa myönteisesti yllättynyt siitä, miten vahvaa kannatusta ja kannustusta Miikka on saanut. Karismaattisuuteen kuuluu väistämättä se, että persoona jakaa mielipiteitä, ja sen huomaa selvästi tässäkin. Olen postittanut oman ääneni ja torstaina on tarkoitus ajaa Turkuun jännittämään tulosta. Oliskohan silloin jo fiilistä kirjoittamiselle?

Toisia ajatuksia

2010-02-26T18:11:00.002+02:00

Nahka on sen verran palanut, etta on hyva istua valilla pimeassa tietsikan aaressa. Otin mukaani Macom Gladwellin kirjan Outliers (Penguin Books 2009) ja pari muuta. Gladwellia olen kommentoinut joskus aikemminkin ja tahan kirjaan varmasti vaikutti se, etta niin moni on sita mainostanut ja olen lukenut muutamia arvosteluja myos. Gladwell osaa kuitenkin kirjoittaa valloittavasti. Han on hyva kertoja, eika tee idioottimaisia johtopaatoksia silloinkaan, kun hanen tausta-aineistonsa vaikuttaa hataralta. Ja Gladwell on hyva kyseenalaistamaan yleisia uskomuksia. Mutta en nyt ehdi kommentoida laajemmin.

Akateemisesta mukaani sattui myos uunituore Anja Bessoniffin teos Low Fat -uskonto. Bessonoff on takakannen mukaan nuori teologi, joka kyseenalaistaa Suomen virallisen terveysideologian. "Onko tassa uusi Luther?" on silti ehka himpun verran ylioptimistien arvio Bessonoffin annista. Teos on ylipitkaksi venytetty parodia suomalaisesta kansanterveysvalistuksesta puettuna valtionuskonnon kaapuun. Oivallus naurattaa parin ensimmaisen sivun ajan, mutta jatko puuduttaa. Kirjan pointti on kuitenkin oiva: kasityksemme terveydesta ja hyvinvoinnista on suppea ja ehka jopa jollain tavalla totalitaristinen.

No, oli miten oli, Gladwellin kirjan ensimmainen luku yhdistettyna Bessonoffin parodiaan laittaa minut yllattaen ajattelemaan uudelleen suhdettani laihduttamiseen. Olen nimittain vasta nyt Laskilla lukutaitoa kampanjan myota kiinnittanyt huomiota siihen, miten kompleksinen kasite laihduttaminen oikein on. Useimmille naisille homma on tietysti tuttua, mutta koska itse en ole koskaan kokenut erityista tarvetta laihduttaa, olen antanut siihen liittyvan puheen menna toisesta korvasta sisaan ja toisesta ulos. Gladwell kertoo italialaisten siirtolaisten perustamasta kaupungista nimeltaan Roseto, Pennsylvania. Sydantautitutkimusten yhteydessa joitakin vuosikymmenia sitten kavi ilmi, etta Roseton kuolleisuustilastot olivat taysin poikkeuksellisia. Sydankuolemia ei juurikaan ollut. Ylipaansa rosetolaiset nayttivat kuolevan vanhuuteen eika tauteihin. Geneettiset ja ruokavalioon liittyvat syyt eivat tuottaneet selitysta. Gladwellin mukaan lopulta oli hyvaksyttava johtopaatos, etta rosetolaiset olivat niin terveita vain siksi, etta he olivat rosetolaisia. Roseto oli kiintea ja terve yhteiso, jossa pidettiin toisista huolta. Hyvinvoinnin kannalta yhteiso on siis paljon tarkeampi kuin yksilosuoritus.

Vaikka yhteisollisyys on vaikeaa, ehka erityisen vaikeaa juuri meidan aikamme suomalaisille, silla on kiistamaton arvonsa. Gladwellin teos on pyrkimys osoittaa, etta menestys ei koskaan ole yksilon ominaisuus, vaan taustalla on aina monia yksioa suurempia tekijoita.

Ja koska paatin, etta kaytan kirjoittamiseen vain 20 minuuttia nettiaikaa, lopetan nyt tahan ja jatkan ehka joskus toiste toisilla ajatuksilla...

Talviloma

2010-02-22T21:18:00.003+02:00

Vapaa viikonloppu meni levätessä ja penkkiurheillessa. Ja talvilomaviikko näyttää jatkuvan kohtuullisen samoissa merkeissä. Huomenna aamulla lähdetään hieman lämpimämpiin maisemiin, joten bloggaus saattaa jääsä viikoksi vähemmälle. Ellei sitten lomalukeminen inspiroi merkittäviin oivalluksiin.

Kolmen messun päivä

2010-02-19T00:08:00.002+02:00

Pakkohan se nyt on jotain kommentoida, vaikka silmät sirittää ja tekis mieli vetäytyä yöpuulle...

Aamu alkoi Agricolan messulla klo 7.30, jatkui Studium Catholicumin aamurukouksella klo 8.30, eteni muutamilla sekalaisilla toimistotöillä ennen Tuomiokirkon klo 12 viikkomessua, josta kipin kapin Erottajalle tuomiokapituliin klo 13 pidettyyn arkkipiispan vaaliin. Sieltä palatessa ehdin syödä Namaskaarin lounaan ennen istumista tunniksi aamulla rästiin jääneiden toimistotöiden ääreen kunnes huomasin, että pitää kiirehtiä ehtiäkseni Rekolaan hiippakuntavaltuuston kokoukseen, joka alkoi messulla klo 17. Jouduin poistumaan kokouksesta klo 20.30 eli ennen sen päättymistä ehtiäkseni vielä hoitamaan muutamia asioita ennen huomista. Kotiin saavuin siis toimiston kautta klo 23.50.

Arkkipiispan vaalissa taisi käydä melko tarkkaan niin kuin uumoilin eli kolmen kärki oli Mäkinen, Ruokanen, Häkkinen. En tietenkään ollut yksin arvauksineni. En ole nähnyt äänestystuloksia rovastikunnittain, mutta varmaan kävi niin, että turkulaiset kirkkoherrat veivät Rissasen mahdollisuudet. Häkkinen ja Ruokanen olivat melko tasavahvat, mutta Miikkan äänestäjät sittenkin voittivat. Ehkä se oli pieni yllätys, vaikka tietysti itse äänestiin Miikkaa ja toivoin menestystä.

En nähnyt MTV3:n kymppiuutisia, joten en yhtään tiedä, mikä pätkä mun haastattelusta siellä mahdollisesti oli tai oliko mitään. Toimittaja Kari Pöyhösellä oli erittäin vahva ennakkoasenne siitä, mikä kirkossa on uudistusta ja mikä vanhoillisuutta, joten eipä siinä mitään loistavaa keskustelua päässyt syntymään toimittajan ja haastatellun välille. Yritin tietysti selventää, että mun nähdäkseni kirkossa uudistajia ovat ne, jotka eivät hautaudu puolustamaan laitoskirkon yhteiskunnallisia poteroita, vaan katsovat yhteiskunnan muutosta ovat valmiita reagoimaan. Vanhoillisia ja taantumuksellisia voimia kannattaa siis etsiä ihan muilla kriteereillä kuin homokannanotoilla. No, eihän se tietenkään niin voi mennä, jos homokysymys on kuitenkin se ainoa, mistä on lupa puhua mediassa...

En tunne Mäkistä, enkä osaa oikeastaan mitenkään arvioida hänen kykyjään. Se on valitettavaa, koska kuitenkin pitäisi pystyä äänestämään. Ja haluaisin ajatella vakavasti, että seuraavalla äänestyskierroksella kaikki äänet on vielä antamatta. Tavallaan on aika erikoista, että juuri tuntemattomasta Mäkisestä on tullut laitoskirkollisen siiven suosikki. Onko hänellä sellaisia avuja ja kykyjä, joista häntä äänestäneet ovat tietoisia, mutta jotka ovat vielä jääneet muilta pimentoon? Tuntuisi kyyniseltä ajatella, että arkkipiispaksi halutaan nimenomaan ja varta vasten ihminen, joka ei takuuvarmasti muuta mitään eikä sano mitään. Vai onko sittenkin kyseessä puhdas piispahissi-ilmiö, jossa Turun piispasta kuuluu tulla ikään kuin perimysjärjestyksessä arkkipiispa?

No, yritän sivistää itseäni ja katsoa asiaa avoimin mielin. Puhuimme epävirallisesti hiippakuntalvaltuuston kokouksen väliajalla siitä, että julkisissa tenteissä ei ole mitenkään mahdollista päästä tarpeeksi lähelle ehdokkaita. Tarvittaisiin aivan välttämättä suljettuja tilanteita, joissa vain äänioikeutetut voisivat luottamuksellisestikin kysellä asioita. Ehkä sellaisia tilanteita on nyt järjestettävä.

Puhuimme muuten keskiviikkona Kohtaamispaikassa nöyryydestä. Aihe herätti jälleen paljon keskustelua. Olin ehkä hieman yllättynyt, että niin monella oli niin kielteisiä käsityksiä nöyryydestä. Käsitettä pidettiin vallankäytön välineenä (mitä se epäilemättä voikin olla) ja ei-toivottavana puutetilana. Mielestäni Havardin ajatus siitä, että nöyryys on totuudessa elämisen tottumus, antaa käsitteelle toisenlaisen sisällön. Se liittää suurisieluisuuden ja nöyryyden tiukasti toisiinsa; ei ole yhtä ilman toista. Nöyryys näyttäytyykin voimana, jota kannattaa tavoitella.

Mutta oli myös todella hienoja oivalluksia. Kaksi vanhempaa rouvaa kommentoivat nöyryyttä hyvän avioliiton sivutuotteena. Hyvässä perhe-elämässä ja parisuhteessa toisen kunnioittaminen ja palveleminen kuuluvat asiaan. Jos puolisot kunnioittavat ja palvelevat toisiaan, he eivät edes tule ajatelleeksi olevansa nöyriä. Päädyimme siis siihen, että nöyryys saattaa olla hyve, johon ei tule liiaksi pyrkiä. Tulee ennemminkin pyrkiä niihin tottumuksiin, joista nöyryys kumpuaa, siis totuudellisuuteen ihmisestä, siitä kumpuavaan kunnioitukseen ja palvelemiseen.

Hyve-sarja jää nyt pariksi viikoksi tauolle ja minä jään viikoksi lomalle. Huomenna on vielä kuitenkin täysi päivä (pari koulun päivänavausta, yksi vihkiminen, yhdet synttärit, pari tapaamista ja tukku tekemättömiä toimistotöitä). Ehkä nukun lauantain ja sunnuntain.

Viikonloppu (ja tukka) takana, elämä edessä

2010-02-15T11:28:00.002+02:00

Sikäli elämä edessä, että ens viikolla on odotettu talviloma, joka sopivasti katkaisee alkuvuoden työputken. Lomaviikkoon sopisi muutaman hyvän kirjan lukeminen. Osaankohan valita?

Kuluneeseen viikonloppuun mahtui pikavisiitti Kallion ja Alppilan seurakuntien työyhteisöpäivässä, Agricolan MATKALLA-iltapäivä, pari messua, yksi kaste ja vihkiminen sekä hieman puolihuolimattomasti alkanut kisalähetysten tuijottelu. Janne Ahosen harmistunut ilme neljännen sijan jälkeen tuntui jotenkin kotoisan tutulta takavuosilta. Yhdistetyn hiihto-osuutta en jaksanut katsoa, mutta ampumahiihdon kympin pikamatkaa yritin seurata kunnes silmäluomet lerpahtivat kiinni.

MATKALLA-iltapäivä lauantaina oli monella tavalla onnistunut kohtaaminen. Joukkoon tuli taas muutamia uusia, niin että meitä taisi olla nelisenkymmentä. Nyyttäripöytä notkui hyvistä antimista. Hassen ideoimat ystävänpäiväkortit kiersivät ja jokainen sai omansa kotiin vietäväksi. Virikkeeksi katsoimme dvd:ltä Tim Kellerin puheen, jonka osa meistä näki jo marraskuussa GLS:ssä, ja keskustelu virisi spontaanisti. Olen todella iloinen siitä, minkälainen joukko vuoden aikana tähän on kokoontunut, ja uskon, että meille on tulevaisuudessa paljon kiinnostavaa tehtävää varattuna.

Samalla huomaan sisimmässäni nousevan pintaan erään vanhan ristiriidan, josta on hieman vaikea julkisesti edes mitään kirjoittaa. Kesällä tulee seitsemän vuotta täyteen Tuomiokirkon pappina. Olen oppinut arvostamaan Helsingin tuomiokirkon erityistä roolia kansan ja kaupungin sydämessä. Se on tarkoittanut samalla sitä, että olen entisestään joutunut ottamaan etäisyyttä joihinkin nuoruuden ihanteisiini, jotka olen liittänyt ylpeyteen ja elitismiin. Tiedättehän, että liittyminen Suomen Keskustaan vuonna 1996 kunnallisvaalien alla ja pari vuotta myöhemmin liittyminen Suomen ev.-lut. kirkkoon olivat minulle osa samaa masokistista projektia, jonka tarkoituksena oli rankaista itseäni nuoruuden synneistä ja samastua kaikkeen siihen, mikä suomalaisuudessa on junttia ja tasapäistävää? (Hei, tämä on tajunnanvirtaa!) Nyt on siis käymässä ilmi (minulle, ei teille muille), että ainakin osa tästä nöyrtymisen tiestä on ollut pelkkää silmän lumetta.

No, asiaa voi lähestyä myös vähemmän dramaattisesti. Ehkä on sittenkin enemmän kyse siitä, että on aika tarttua seuraavaan haasteeseen. Olisko se tänään illalla pidettävä Helsingin ekumeenisen toimikunnan vuosikokous? Toimintasuunnitelmakin on vielä kirjoittamatta...

Lähetys jatkuu

2010-02-10T21:02:00.004+02:00

Huomasin juuri otsikkoon sisältyvän sanaleikin. Missio on voimassa. Ja siitä saankin oivan aasinsillan tämän illan hyvekeskusteluun Kryptassa.

Aiheena oli viisaus, siis kyky arvioida tosiasioida ja tehdä niihin pohjautuvia hyviä päätöksiä. Tosin viisaudelle löytyy monta muutakin määritelmää, mikä tuli hyvin ilmi keskustelussa. Ehkä päädyimme siihen, että viisaus on kykyä ymmärtää ihmisiä ja toimia heitä kohtaan oikein. En tosin voi olla kovin tyytyväinen omaan osuuteeni tänä iltana. Johdattelin keskustelua pienen harjoituksen kautta, joka liittyi mediakritiikkiin, siis lehtien selailuun. Harjoitus ei toiminut niin hyvin kuin olin toivonut. Hyvää keskustelua meillä oli joka tapauksessa. Ensi keskiviikko on tuhkakeskiviikko, joten otamme teemaksi nöyryyden.

Jostain syystä ympärillä on viime päivinä ollut paljon pahoinvoivaa ärhentelyä. Yksi kiukuttelee, kun hänen nimensä ei ole päätynyt lehteen seurakunnan ilmoituksiin. Toinen käräyttää kääminsä totaalisesti, kun häntä ei muisteta, vaikka viime tapaamisesta on vain 16 vuotta aikaa. Itsekin meinasin kärähtää tänään työkokouksessa, kun eteen tuli mitättömän pieni työnjakoon liittyvä harmitus. No, pääsimme ärähdyksestä kyllä yli ja löysimme sille yhteisesti syyn, mutta vähän silti jäi kaivelemaan. Tämähän on liikenteestä tuttu ilmiö. Kun yksi kiilaa, kaikki kiilatuksi joutuvat saavat tartunnan. Sellainen pitää heti laittaa poikki. Olkaamme siis kohtuullisia ja toisiamme kohtaan kärsivällisiä. Paineita kannattaa purkaa juoksentelemalla tai tekemällä punnerruksia.

Punnitsin itseni tänään kuntosalin jälkeen. Kello oli puoli kaksi iltapäivällä, enkä ollut syönyt lounasta. Hikoilun ja tyhjän vatsan kanssa paino oli 89,8 kg. Viime tiistain lukemiin (93,5 kg) tämä on kohtuullisen iso muutos. Tosin kaksi kiloa pitää laskea vaatteisiin ja jotain myös tyhjälle vatsalle ja hikoilulle. En silti ihmettele, jos viikossa olisi hävinnyt puoli kiloa vain sillä, että rajoitan herkkujen syömistä. Ja lähetys jatkuu.

Globaalin vapauden puolustus

2010-02-08T15:29:00.004+02:00

Kuten ehkä muistat, kerroin lueskelevani teksasilaisen kongressiedustajan ja presidenttiehdokkaan Ron Paulin kirjaa End the Fed. Kyseessä on puheenvuoro dollarin kultakantaan palauttamisen puolesta. Paul ei syytä rahoituskuplan puhkeamisesta pelkästään Yhdysvaltain keskuspankkia vaan keskuspankkijärjestelmää yleensä ja sen oikeutta painaa rahaa ja säädellä korkoja. Hän edustaa siis melko puhtaaksi viljeltyä markkinaliberalismia ja kapitalismia.

Kirja on provokatiivinen pamfletti ja liittyy vahvasti ajankohtaiseen poliittiseen keskusteluun, jonka kaikkia piirteitä en tunne. Finanssiterminologia ei muutenkaan ole tuttua, joten luetun ymmärtäminen on ollut hidasta. Käsitän kuitenkin, että 1900-luvun aikana tapahtunut asteittainen luopuminen Yhdysvaltain dollarin ja muiden valuuttojen sitomisesta kultaan on luonut finanssijärjestelmän, jota ei helposti muuteta. Alan Greenspan, joka vielä vuoden 1966 artikkelissaan puolusti voimakkaasti kultaan sidottua valuuttaa, oli käytännössä Fedin pääjohtajana täysin riippuvainen nykyisestä systeemistä, jossa rahaa luodaan "out of thin air" eli painamalla sitä tarvittavia määriä. Tämän rahan painamisen toinen nimitys on inflaatio, jonka kautta valtio käytännössä takavarikoi yksityistä omaisuutta ja tuhoaa säästämisen.

Paulin ajattelu edustaa itävaltalaista koulukuntaa, jonka maineikkaimpia edustajia on Frierich A. Hayek. Hänen toisen maailmansodan lopulla 1944 kirjoittamansa teos Tie orjuuteen (A Road to Serfdom) on ilmestynyt suomeksi vuonna 1995 Gaudeamuksen julkaisuna. Olen siis joskus aikaisemminkin haaveillut ymmärtäväni kapitalismia. Löysin Hayekin vierestä hyllystäni englantilaisen professorin Andrew Gamblen teoksen Hayek - The Iron Cage of Liberty (Westview Press, 1996), joka valitettavasti kuuluu sarjaan lukemattomia kirjoja. Mutta olihan siellä ruotsalaisen Johan Nordbergin kohuteos Globaalin kapitalismin puolustus (Ajatus Kirjat, 2004).

Lukiessani uudelleen Nordbergia ajatus alkoi vihdoin selkiytyä. Nordberg kertoo olleensa lukiolaisena jonkinlainen gootti-anarkisti, joka halusi asettaa kyseenalaiseksi kaikenlaiset yläpuolelta tulevat säännöt ja puhua yksilön vapauden puolesta. Vapauden ajatus viehättää edelleen samalla tavalla, vaikka hän ymmärtääkin paremmin, miksi tarvitaan yhteiset säännöt. Taisin itsekin olla vähän anarkisti kouluaikona, vaikkakin vaihe taisi mennä ohi lukioon mennessä. Mutta vapauden kaipuu ja epäluulo virkakoneiston ylivertaista viisautta kohtaan on säilynyt.

Suomessa ei tietenkään kukaan puhu kapitalismin puolesta ainakaan ääneen. Suomalainen uskoo vakaasti valtion ja virkamiesten kykyyn jakaa kansalaisten työllään ansaitsemat rahat. Yksityisen omaisuuden suojaa pidetään ahneuden ja riiston välikappaleena. Joillekin suomalainen hyvinvointivaltio on uskonnollinen opinkappale. Ja hyvinvointivaltion ajatukseen liittyy kiinteästi ajatus koko kansan yhteisestä kirkosta.

Nää on vaikeita juttuja, mutta silti on sanottava se, mitä ajattelen. (Eikä mulla kovin usein ole ollut vaikea olla eri mieltä enemmistön kanssa. Ehkä en enää kuvittele olevani aina oikeassa, mutta se on oikeastaan vain lisäperuste sille, että kannattaa sanoa.) En usko tähän järjestelmään. Sillä on ollut entisessä maailmanajassa kiistämätön merkityksensä, josta voimme olla kiitollisia. Siinä entisessä maailmassa Suomi oli pieni, vastikään itsenäistynyt, agraariseen omavaraisuuteen tukeutuva maa, jossa kansa lähti maalta kaupunkeihin. Kaupunkeihin lähdettiin, koska ne tarjosivat enemmän mahdollisuuksia ja lupauksen vauraudesta. Ja vaikka joidenkin kohdalla asiat eivät menneet hyvin, suurimmalle osalle muutos todella tarkoitti leveämpää leipää, parempia elinoloja, moninkertaisia mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen ja kaupankäyntiin.

Sellaista maailmaa ei enää ole, eikä siihen kannata haikailla takaisin. Hyvinvointi lisääntyy, kun ihmisten mahdollisuus tehdä sopimuksia, toteuttaa unelmiaan ja ylittää rajoja lisääntyy. Musta pörssi ja harmaa talous kertovat paljon enemmän siitä, missä valtion sääntely-yritykset ovat epäonnistuneet kuin ihmisten pahuudesta. Yhteiset pelisäännöt tarvitaan, mutta valtion ei pidä ottaa roolia, jossa se yrittää sääntelyllä tehdä sen, minkä vapaat markkinat tekevät paljon paremmin ja täsmällisemmin ilman sääntelyä. Sama vapaus, jota kulttuurieliitti hinkuu omille teoksilleen, tarvitaan myös talouteen. Vapaus ruokkii vapautta.

Miksi aloin tästä kirjoittaa, vaikka olen talouspolitiikassa täysin diletantti? Tietysti syy löytyy uskonnon alueelta. Luin australialaisen journalistin David Vincentin arviota kirjasta God Is Back: How the Global Revival of Faith Is Changing the World, John Micklethwait & Adrian Wooldridge (The Penguin Press, 2009). Vincent pohtii, mistä johtuu se aivan yleisesti tunnettu seikka, että länsimaiset journalistit eivät ymmärrä uskonnon merkitystä. Micklethwait ja Wooldridge ovat journalisteja, jotka tekevät poikkeuksen. Heidän teesinsä on, että eurooppalaisesta ja australialaisesta uskonnon merkityksen hapertumisesta huolimatta maailmanlaajuinen valtavirta on päinvastainen: uskonnot kasvattavat merkitystään. Amerikkalainen malli on globaalisti vahvempi kuin eurooppalainen. Kapitalismi toimii paremmin kuin sääntely.

Vincent kirjoittaa: "For those who consider religion as the preserve of backward peasants they have a clear message. Micklethwait sums it up: 'One of the oddest things is it's precisely the most modern go-ahead people who are often turning towards religion. Just as in China, you have the prosperous bourgeoisie finding this new thing.'"

Suomen kirkollisessa keskustelussa ollaan tietysti aivan muissa sfääreissä. Monien moderneina ja aikaansa seuraavina itseään pitävien kirkollisten "uudistajien" oma usko kirkon sanomaan on kadonnut. Uskottavuutta yritetään vimmaisesti etsiä hämmentyneen sekulaarin mielenmaiseman kosiskelusta. Tähän ajatusmalliin sopii hyvin outo viehtymys "kansankirkollisuuteen", jonka ajatellaan toimivan jonkinlaisena kollektiivisena takeena siitä, että kirkko ei valahda liian uskovaiseksi jutuksi. En usko tähänkään systeemiin.

Jos Herra suo ja elämme, odottelen innolla tulevia vuosikymmeniä, jolloin ylhäältä ohjatun kansalliskirkon tilalle muodostuu vapaasti hengittävä ja vapaasti kasvava kristillisten yhteisöjen verkosto. Se ei tapahdu ilman merkittävää maahanmuuttajakristittyjen panosta ja ylipäänsä kristillisen ajattelun voimakasta globalisoitumista, mutta se tapahtuu vääjäämättä. Samaan aikaan kosiskeleva ja makunsa menettänyt kansankirkollisuus marginalisoituu entisestään kuten Ruotsissa on jo tapahtunut. On mielenkiintoista nähdä, miten hereillä seurakunnallisen rakenneuudistuksen kanssa painiskeleva kirkko on tämän muutoksen kanssa.

Voiko hyvän tekemiseen sairastua?

2010-02-07T15:41:00.003+02:00

Huomasin vasta aamulla, että myös viime vuonna mulla oli saarnavuoro kynttilänpäivänä. Viime vuotinen saarna oli tosin aika paljon lyhyempi kuin tämän päivän vuodatus. Tällä kertaa vaikutteinani toimivat paitsi monet päällekkäiset ja peräkkäiset hyväntekemiskampanjat myös perjantain ja lauantain seminaari Lähetyskirkolla. Vanha tuttu Carl-Erik Sahlberg Tukholman Klara-kirkosta puhui rukouksesta tavalla, joka jäi mieleen. Ne, jotka osallistuivat seminaariin, varmasti tunnistavat ajatuksen kulun.

Evankeliumitekstinä oli Jeesuksen temppeliin tuomisen teksti Luukas 2:22-33. Viittaan saarnassa myös epistolaan 2. Korinttilaiskirje 3:18-4:6. Yllä oleva otsikko ei varsinaisesti ole saarnan otsikko, mutta ehkä se kuvaa hyvin lähestymiskulmaa.

Saarna Helsingin tuomiokirkossa Kynttilänpäivänä 7.2.2010

Voimakas maanjäristys tiistaina, tammikuun 12. päivänä aivan Haitin pääkaupungin Port-au-Princen lähellä sai koko maailman kohahtamaan. Hallitukset eri maissa päättivät heti lähettää apua. Avun määrää on vaikea kootusti selvittää, mutta jo viikon sisällä maanjäristyksestä valtioiden antaman avun yhteismääräksi arvioitiin miljardi dollaria.

Mutta eivät vain hallitukset reagoineet. Yksityiset ihmiset ovat eri järjestöjen kautta lahjoittaneet vielä huimasti enemmän. Kuten tiedätte, pelkästään täällä Tuomiokirkossa kaksi viikkoa sitten järjestetty konsertti tuotti yli 800.000 euroa.

Haiti oli valittu Yhteisvastuu-keräyksen kohteeksi jo paljon ennen maanjäristystä. Se on yksi maailman köyhimmistä maista ja kuulemme kirkkokahvien yhteydessä lisää aiheesta. Kun uutinen maanjäristyksestä tuli, keräystä kuitenkin päätettiin aikaistaa. Kaikki tähän päivään mennessä YV-lippaisiin laitetut rahat menevät suoraan Haitin kriisin hoitamiseen. Tästä päivästä alkaa varsinainen YV-keräys, jonka tuotosta 10% jää omaan seurakuntaan diakoniatyön hyväksi ja loput jaetaan puoliksi Haitiin ja kotimaahan nälkäisten lasten ruokkimiseksi.

Ennen joulua moni meistä osallistui jo erilaisiin keräyskampanjoihin. Osa meistä sai osallistua kampanjaan, jonka kautta kerättiin huimat 100.000 euroa Luoteis-Kenian kuivuudesta ja nälänhädästä kärsivien hyväksi. Ja nyt vuoden alussa on alkanut jälleen uusi kampanja. Eräs suomalainen yksityishenkilö on luvannut ostaa Suomessa vakituisesti asuvien henkilöiden läskiä hintaan 15€/kg ja lahjoittaa näin kertyvän summan opettajankoulutuksen tukemiseen Nepalissa. Läskillä lukutaitoa -kampanjan toteuttavat yhteistyössä Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Ulkoasianministeriö ja ev.-lut. seurakunnat, jotka saivat kunnian toimia punnituspaikkoina.

Mielestäni Läskillä lukutaitoa on mainio kampanja. Siinä yhdistyy huoli kansanterveydestä huoleen nepalilaisten lasten mahdollisuuksista elämässä. Silti jotkut ovat ehtineet jo esittää kampanjaa kohtaan kriittisiä kommentteja. Punnitseminen ei sovi kirkkoon, he sanovat. Kirkkoon pitää saada tulla sellaisena kuin on. Kirkon pitäisi olla viimeinen paikka, jossa ihmisiä arvioidaan ulkonaisilla tekijöillä. Jokainen on saman arvoinen Jumalan edessä riippumatta painoindeksistä, ulkonäöstä, saavutuksista tai onnistumisista.

Tämä on aivan totta. Ja tämän asian ääreen kannattaa oikeasti pysähtyä. Alammeko jo olla kaikkien hyvien ja jalojen päämäärien ylikuormittamia? Voiko hyvän tekemiseen sairastua? Erään ympäristöjärjestön edustaja huomautti torstaina tv-haastattelussa, että tavallisia ihmisiä syyllistetään turhaan ilmastonmuutoksella. Jos oikein ymmärsin, hänen tarkoituksensa oli muistuttaa, että poliittiset päätökset lopulta ratkaisevat. Yksilöt voivat kyllä yhdessä tehdä paljonkin, mutta ahdistus ja jatkuva epämääräinen syyllisyys ei auta. Haluaisimme ruokkia köyhät, hoitaa orvot, parantaa sairaat ja siinä sivussa vielä pelastaa planeetankin. Joillekin meistä tämä alkaa tuntua aivan liian isolta tehtävältä. Tulee epämääräinen huonommuuden tunne. Siitä seuraavat välinpitämättömyyden puuskat, selitysten keksiminen, ”kaikkihan näin tekevät”. Kohtuullisuuden ja muiden ihmisyyteen kuuluvien hyveiden harjoittamisen sijaan on tullut painostava tietoisuus jatkuvasta riittämättömyydestä.

Lopulta alamme syyttää Jumalaa. Miksi hän ei tee mitään? Minkälainen maailma tämä oikein on, jossa me raadamme kädet verillä pelastaaksemme edes muutaman ja Jumala vain lymyilee jossain pilvenlongalla? Maailman pahuudesta ei ole vaikea keksiä esimerkkejä. Tiedotusvälineet elävät maailman pahuuden raportoimisella. On maanjäristyksiä, tulvia, kuivuutta, sairautta, sotia, rikollisuutta. Jos olemme hyväntahtoisuuden aiheuttaman jatkuvan syyllisyyden painamia, kaikki tämä kaatuu päälle. Uskomme kyllä Jumalaan, mutta hänet olisi vielä saatava uskomaan meihin ja maailmaan.

En oikein tiedä, miten muuten osaisin itselleni ja teille tuoreella ja käsitettävällä tavalla puhua valosta, kuin puhumalla ensin pimeydestä. Pahuus on pimeyttä, Kristus on valo. Mutta jos meihin on syyllistämällä tai muulla tavoin istutettu ajatus, että meidän onnettomuutemme on Jumalan aiheuttamaa tai vähintään hänen välinpitämättömyytensä syytä, jumalanpalveluksesta tulee outo näytelmä. Silloinhan olisimme kokoontuneet tänne suostuttelemaan Jumalaa tulemaan meidän kaltaiseksemme, hyvää tarkoittavaksi, kunnon ihmiseksi. Sunnuntaista, joka on pyhitettävä levolle ja Jumalan kohtaamiselle, tuleekin työpäivä, jolloin velvollisuutemme on raskassoutuisella itseruoskinnalla pyrkiä vakuuttamaan Jumala, että maailmaa kannattaa vielä auttaa.

Mutta juuri tätä, ihmiskunnan jatkuvasti toistuvaa, hyödytöntä maailman pelastamisen fantasiaa ja siihen liittyvää pohjatonta syyllisyyden kokemusta vastaan Jeesus tuli taistelemaan. Kyseessä on Saatanan valhe, jonka ainoana tarkoituksena on orjuuttaa ihminen ja tuhota hänen mahdollisuutensa palata Jumalan yhteyteen.

Vanha Simeon oli elämässään kokenut maailman pahuuden. Siksi hän odotti Israelille luvattua lohdutusta. Mutta hänen käsityskykynsä oli tullut Luukkaan kertomuksen mukaan Pyhän Hengen vaikuttamaksi. Hän uskoi, että hän saa vielä elinaikanaan nähdä Herran Voidellun. Simeon oli varmasti monella tavalla aivan tavallinen israelilainen. Hän todennäköisesti oli huolestunut terveydestään, kiinnostunut ruoan hinnasta ja keskusteli mielellään poliittisista kysymyksistä. Yhdessä kohdassa hän kuitenkin poikkesivat valtavirrasta. Hänellä oli Jumalan lupaus. Sen vuoksi hän katsoi eteenpäin, kohti pelastusta.

Eikä kyseessä ollut mikään yleishumaani optimistisuus siitä, että ihmiskunta vielä selvittää riitansa ja alkaa lopulta elää sovussa. Ei, Simeon uskoi Jumalan puuttuvan peliin. Hän ei ollut vielä nähnyt miten, eikä hän vielä voinut tietää tarkemmin, kuka tai minkälainen tämä Herran Voideltu olisi, mutta Simeon oli valmis ottamaan hänet vastaan.

Ihminen, joka on Jumalan puolella, näkee maailman täysin eri tavalla. Enää Jumalaa ei tarvitse suostutella ajattelemaan hyvää ihmiskunnasta. Enää ei tarvitse itse pelastaa maailmaa. Enää ei tarvitse kantaa epämääräistä syyllisyyttä oman hurskauden riittämättömyydestä. Jumala on hyvä ja hänen tarkoituksensa meitä kohtaan on hyvä. Jumalaa ei tarvitse lepyttää.

Hengellinen sokeus, josta Paavali kirjoittaa, että hän tarkoittaa ”niitä, joiden mielen tämän maailman jumala on sokaissut, niin että he epäuskossaan eivät näe Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevää valoa”. Se kuvaa meitä, ketä tahansa meistä, siinä tilanteessa, jossa uskomme sielunvihollisen valheeseen. Ryhdymme pelastamaan maailmaa ja rukouksistamme tulee epäuskoinen väsytystaistelu Jumalaa vastaan.

Mutta Kristuksessa meidät on kutsuttu aivan toisenlaiseen rukoukseen ja toisenlaiseen mielentilaan. ”Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan” toisiamme. Sinun ei tarvitse laihduttaa eikä lahjoittaa osoittaaksesi olevasi hyvä ihminen. Sinun ja minun tulee vain katsoa Jeesukseen, jonka kasvoista loistaa ihmeellinen valo. Ja Paavali lupaa, että ”me kaikki, jotka katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen.”

Maailma on paha, ja meidän tulee taistella entistä tarmokkaammin kaikkea pahaa vastaan. Mutta Jumala on jo meidän puolellamme. Taistelu ei ole meidän varassamme. Kun teemme hyvää lähimmäisillemme, olemme mukana siinä, mitä Jumala jo tekee.

Ja jos koskaan tämän kevään tai kohta alkavan paastonajan aikana epämääräinen syyllisyys pyrkii takaisin ja sielunvihollinen saa olosi tukalaksi, tule takaisin valoon. Tee kynttilästä itsellesi muistutus. Kun sytytät sen, sen pieni liekki valaisee koko huoneen. Sinä et valaise. Sinä tulet valaistuksi. Emmehän me julista sanomaa itsestämme, vaan Jeesuksesta Kristuksesta.

Rohkeudesta Kryptassa

2010-02-03T21:24:00.003+02:00

Tänään siis aloitimme kuuden illan keskustelusarjan hyveistä. Innoituksena tarttua aiheeseen toimi mainio Alexandre Havardin kirja Hyvejohtajuus, josta taisin jotain viime vuoden puolelle tänne jo kirjoittaa. Yritin valmistautua alustukseeni tunnollisesti ja tehdä kotiläksyt, mutta silti huomasin ennen klo 18 olevani hieman epävarmalla mielellä. En ole koskaan aikaisemmin puhunut hyveistä, enkä koe olevani millään tavalla niiden asiantuntija, en teoriassa enkä käytännössä. Eksegeettinä kävin tietysti läpi Uuden testamentin hyveluetteloita ja aiheeseen liittyvää terminologiaa. Ja kertasin Aristoteleen Nikomakhoksen etiikkaa, joka löytyi hyllystä varmaan viimeksi 80-luvulla selailtuna. Sekä luin muutamia artikkeleita aiheepiiriin liittyen. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Tarkoituksena ei silti ollut luennoida hyveistä, vaan oppia ymmärtämään, mikä sija niillä on omassa elämässä ja miten hyveitä voi oppia.

Ehkä pieni epävarmuus oli syynä siihen, miksi en katsonut välttämättömäksi mainostaa tätä sarjaa kovin näyttävästi. Mun mielessä oli tilanne, jossa aito vuorovaikutus on mahdollista, eikä sellaista kovin helposti saa syntymään yli 20 hengen ryhmässä. Meitä oli kuitenkin 34 henkeä paikalla; aihe selvästi kiinnostaa. Ja keskustelu kävi todella vilkkaana porinaryhmissä. Luulen, että oivalluksiakin tuli. Olen siis aika rohkaistunut tästä ensimmäisestä illasta. Ja se tietysti sopii, kun aiheena oli rohkeus.

Keskustelun yhteydessä kävi monta kertaa selväksi, miten hyveet väistämättä liittyvät toisiinsa. Kun harjoitat yhtä, harjoitat samalla muita. Ja vastaavasti, jos yksi puuttuu, muutkaan eivät ole läsnä. Ei voi olla hyveellisesti rohkea, jos viisaus puuttuu. Myös kysymys erilaisista rooleista nousi esiin. Jos rohkeus on suunnan säilyttämisen tottumus, se ei voi liittyä vain johonkin rooliin. Ei voi olla hyveellisellä tavalla rohkea työssä, jos ei ole sitä yksityiselämässä.

Esiin nousi useita kysymyksiä, jotka viittasivat tulevien hyve-iltojen aiheisiin. Esimerkiksi, millä tavalla vanhurskaus suhtautuu hyveisiin? Tai miten välttyä ajatukselta, että hyveet näivettävät ja elämänilo on jossain muualla? Aika mielenkiinnolla siis odotan ensi keskiviikkoa (10.2.) ja uutta keskustelua. Aiheena on silloin viisaus.

Huomenna seilaan Tuomiokirkon ja Agricolan väliä ja perjantaina menen Lähetyskirkon seminaariin kuuntelemaan, onko Carl-Erik Sahlbergilla jotain uutta kerrottavaa Klarakyrkasta ja uudistuvasta seurakunnasta. Seminaari jatkuu lauantaina. Sunnuntaina on saarnavuoro ja Yhteisvastuu-keräyksen avaus. Vaikka oikea kynttilänpäivä oli ja meni jo tiistaina, on kai hyväksyttävä se tosiasia, että Suomen kirkko haluaa viettää sitä tällä kertaa 7.2.

Ilmalämpöpumput ovat kuulemma reagoineet huonosti talven keleihin, joten jossain vaiheessa olis melkein pakko ehtiä käymään mökillä tarkistamassa asia. Kun katson kalenteria, siihen näyttäisi olevan seuraava mahdollisuus ensi viikon perjantaina. Ellen sitten jätä väliin Suomen eksegeettisen seuran vuosiseminaaria torstaina 11.2. tai lähde suhaamaan sunnuntaina, kun olen saanut iltapäivän kasteen hoidettua. Ehdotuksia?